App­len pe­rus­ta­ja­kak­si­kon enig­maat­ti­sem­pi osa­puo­li, Ste­ve Jobs, on kir­voit­ta­nut en­ne­nai­kai­sen kuo­le­man­sa myötä run­saan lis­tan elo­ku­via, do­ku­ment­te­ja ja kir­jo­ja elämästään. Wal­ter Isaac­so­nin kir­joit­ta­ma upea elämän­ker­ta tun­tui ker­to­van mie­hestä enemmän kuin yh­teen elämään luu­li­si mah­tu­van, mut­ta tämä ei estä­nyt Aa­ron Sor­ki­nia pu­reu­tu­mas­ta ai­hee­seen vielä yh­den elo­ku­van edestä.

Sor­kin on kuu­lui­sa kä­si­kir­joi­tus­ten­sa tiu­kas­ta ve­dos­ta ja eri­tyi­ses­ti nii­den par­ta­veit­sen terävästä dia­lo­gis­ta, jo­ten odo­tuk­set tämän elo­ku­van koh­dal­la oli­vat kor­keal­la. Näin vaik­ka it­se ta­ri­na tun­tui­kin jo tu­tul­ta. Siinä missä Ash­ton Kutc­he­rin täh­dittämä aiem­pi Jobs-fil­ma­ti­soin­ti up­pou­tui mie­hen elämän­ker­ran ri­vei­hin ja ku­vit­ti näitä ko­meas­ti, pu­reu­tuu Sor­kin ai­hee­seen­sa kol­men ta­pah­tu­man kaut­ta. Vuo­sien 1984, 1988 ja 1998 vä­lillä pal­lot­te­le­va elo­ku­va kes­kit­tyy 40 mi­nuu­tin ai­kaik­ku­noi­hin en­nen kol­mea mer­kittävää tuo­te­jul­kis­tus­ta. Isaac­so­nin kir­ja an­taa ta­ri­nal­le selkä­ran­gan, mut­ta ta­pah­tu­mia on tai­teel­li­sen va­pau­den ni­missä siir­rel­ty edellä­mai­nit­tui­hin ai­kaik­ku­noi­hin — ja hi­tu­nen uut­ta­kin on kek­sit­ty mu­kaan muis­ta läh­teistä.

Lop­pu­tu­lok­se­na on kieh­to­va fan­ta­sia­su­kel­lus Ste­ve Job­sin elämään, eri­tyi­ses­ti tämän on­gel­mal­li­seen suh­tee­seen en­simmäi­seen tyttä­ree­seensä Li­saan. Avio­liit­to Lau­re­ne Powel­lin kans­sa ja sen lii­ton kol­me las­ta eivät tähän mah­du. Val­tao­sin an­ti on tut­tua aiem­mas­ta, mut­ta uut­ta on Li­sa-Jobs suh­teen nos­ta­mi­nen kes­kiöön, tämän vih­jat­tu vai­ku­tus App­len tuot­tei­siin, Next-manöö­ve­rin päätös ja teat­raa­li­nen yh­tee­not­to Job­sin ja Scul­lyn vä­lillä. Kaik­kea tätä ei ta­pah­tu­nut, mut­ta Job­sin en­ti­set työ­ka­ve­rit tun­tu­vat ole­van pitkäl­ti yhtä­mieltä siitä, että elo­ku­van hen­ki on oi­kea.

Synkän oop­pe­ran ta­voin avau­tu­va, mut­ta lo­pul­ta toi­veik­kai­siin tun­nel­miin pää­tyvä elo­ku­va ei ole Ste­ve Job­sin "G­rea­test Hits" -ka­val­kaa­di, eikä liioin do­ku­men­taa­ri­mai­sen va­ka­va se­lon­te­ko mie­hen elämästä, mut­ta viih­tenä se puol­taa paik­kan­sa. Siinä missä Ash­ton Kutc­her oli ereh­dyttävän us­kot­ta­vas­ti Ste­ve Jobs ul­konäköä myö­ten, tun­tuu Mic­hael Fass­ben­der ot­ta­van roo­lin­sa vas­ta puo­len­tun­nin to­tut­te­lun jäl­keen. Kutc­he­rin Jobs te­ki vain vähän sel­lais­ta, mikä ei oli­si ol­lut tut­tua elämän­ker­ras­ta, kun taas Fass­ben­de­rin Jobs tun­tuu elävän tun­net­tu­jen ri­vien vä­lissä. Fass­ben­de­rin imp­ro­vi­saa­tio löytää oi­keat nuo­tit, mut­ta mitään ei voi ot­taa täy­sin kir­jai­mel­li­ses­ti. Tässä pii­lee­kin yhtäai­kaa elo­ku­van lu­mo, että sen ki­rous.

Job­sin ai­kai­sen App­len sisä­pii­riläi­siin kuu­lu­nut An­dy Hertz­feld on to­den­nut elo­ku­vas­ta na­se­vas­ti: "No­ne of that hap­pe­ned, but it's all true". Eli kai­kes­ta pää­tel­len te­kijät rif­fai­li­vat to­si­ta­ri­nan ympä­riltä pe­rin us­kot­ta­vas­ti, jos ei ai­van to­tuu­den­mu­kai­ses­ti.