”Elämä opettaa elämään oikein, jos elää tarpeeksi pitkään”.
”Elämä opettaa elämään oikein, jos elää tarpeeksi pitkään”.
Suora lainaus on laulajamestari Tony Bennettin, joka täyttää vuoden päästä 90 vuotta. Hieno ajatus, vaikka sen tehoa hieman kaihertaa samaan aikaan lehdissä kirkuvat otsikot suomalaisen kotihoidon todellisuudesta, jossa Bennettin ikäluokka himoitsee samaa A-kuningasta kuin Amy Winehouse.
Pikkuruinen juutalaistyttö Lontoosta lauloi kuin jazzin parhaat. Fraseeraus oli hallussa, ja ääni haki vertaistaan. Mutta pimeyden voima uhkaa lahjakkaimpia. Elämän opettelua kesti 27-vuotta, mikä on rockmusiikissa ikävän maaginen ikä.
Amy-dokumentti onnistuu erinomaisesti vaikeassa tehtävässään. Kliseet vaanivat jo tällaisestä aihepiiristä kirjoittaessa. Saati sitten elokuvaa tehdessä.
Amy ei kaunistele, ei mässäile. Sen rakenne on likipitäen nerokas. Biisit kuullaan pitkinä versioina, ja tärkeät lyriikat luovat eloa kuvapintaan. Ohjaaja Asif Kapadia on löytänyt laulujen alkuperän ja motiivit Winehousen omista kokemuksista. Tätä yhteyttä hyödynnetään mestarillisesti.
Musiikkidokumenttien tavanomaisiin kuoppiin ei kompastuta. Puhuvia päitä ei oikeastaan nähdä, vaan ihmiset kertovat kokemuksistaan samaan aikaan, kun taustalla näytetään arkistokuvaa tai kotivideoita.
Keskitason kuva materiaalin vaihtuvuuden takia, mutta ääniraita soi dynaamisesti ja toistaa musiikin laadukkaasti. Ei ekstroja. (PS)