Kuvaavaa on se, että uusimman bondin ensi-ilta nähtiin jo pari kuukautta aiemmin ennen kuin vaivauduin sitä katsomaan.
Kuvaavaa on se, että uusimman bondin ensi-ilta nähtiin jo pari kuukautta aiemmin ennen kuin vaivauduin sitä katsomaan. Olen sentään tämän elokuvasarjan ystävä. Alitajunnassa lymyili matematiikan ylivertaisuus. Daniel Craigin 007:sta ensimmäinen oli erinomainen, toinen surkea, kolmas erinomainen. Neljännen pitäisi tämän kaavan mukaan olla silkkoa sisältä.
Toisin kävi. Spectre jätti hyvinkin kaksijakoisen vaikutelman. Surkea se ei ollut missään vaiheessa.
Sam Mendesin kahden elokuvan sarjan kiteyttää siten, että tavallaan se syö itseään ja kasvattaa kaanonia. Yksityiskohdat ovat tärkeitä, mutta myös kokonaisuus on rakennettu huolella. Jo elokuvan pitkä, yhtäjaksoinen kohtaus México Cityn kuolleidenpäivänä määrittää teeman: kuolleet muuttuvat eläviksi. Bondin teema “live an let die” on käännetty nurinpäin, ja siihen M viittaa itsekin puhuessaan tiedustelualan kansainvälistä palatsivallankaappausta havittelevalle C:lle. Ratkaiseva ponnin on kaiken lisäksi jo kuolleen naisen (Judy Dench) viesti.
Vastakohdilla edetään koko ajan. Skyfallin avainkohtaukset kuvattiin käytännölisesti katsoen pimeässä. Nyt saadaan Tangerin autiomaan ja Itävallan alppien valoa. Vastapoolina on jopa klassisen maalaustaiteen sävyjä tavvoitteleva, pehmeähkö kuva. Pimeyttäkin hyödynnetään maan alla ja tuhoutuvissa rakennuksissa.
Janusmainen asetelma panee päähenkilön lujille. Menneiden tekojen luoman paineen hän työntää aivotulppaan, mutta normaalin elämän houkutukselta ei voi välttyä. Mennyttä ei voi muuttaa, ja tulevaisuus tulee päälle vääjäämättä.
Bond on vastustajansa peilikuva siinä missä Holmesilla on Moriartynsa. Nietscheläisittäin hän on katsonut liian pitkään pimeyteen. Hahmot sulautuvat toisiinsa mielenkiintoisin teemoin menneisyydestä nykyisyyteen ja tulevaan.
Bond elää aikaparadoksissa, jossa Conneryn ja Mooren seikkailut ovat vasta tulossa. Aivan aukoton tämäkään aikajana ei ole.
Bondin menestys oli Conneryn ja Mooren kulta-aikana kiinni pääosanesittäjän karismasta. Ohjaaja ja käsikirjoittajat luottivat oikean tunnelman luomiseen, mutta osasivat myös hyödyntää aikalaistekniikkaa hauskalla tavalla.
Ohjaaja Martin Campbell on suoran seikkailun taitaja, joten oli kummallista, että Daniel Craigin entréessä (Casino Royale, 2006) juuri oikea tunnelma oli pääosassa. Henkilöiden kemia toimi. Quantum of Solace sortui Marc Forsterin hyväksymiin tietkonepelimäisiin salamaleikkauksiin, joten se jää auttamatta muiden Craig-bondien jalkoihin.
Sam Mendes on joukossa yllättäen teknisesti oivaltavin. Keski-ikäinenkään katsoja ei saa Spectren tuoksinoissa hyperventilaatio-kohtauksia. Tuskinpa nuoretkaan haukottelevat. Se tärkein kuitenkin puuttuu: juuri se tunnelma. Kun kaikki toiminnalisuus on vieläpä ennalta-arvattavaa, katsojalle jää vain vankka rakenne ja Bondin myyttisyys.
Craigin toimissa ei ole kritiikille sijaa, mutta konnat ovat laimeita. Naisnäyttelijät ovat kauniita ja sielukkaita, mutta heille ei anneta mahdollisuutta enempään. Jopa eroottiset kohtaukset ovat kaiketi leikkaajan mielestä olleet niin vaivaannuttavia, että ne on leikattu tylysti. Joku voi pitää tätä toki hauskana satiirina.
Katsojan tunteet eivät nouse pintaan kuin yhdessä kohtauksessa: Bond joutuu näkemään rakastamansa naisen edessä kuvanauhaa, jota pahempaa ei tilanteessa voisi oikeastaan kuvitella.
Tämä ei oikein riitä. Vaikka kyse on eskapismista, katsoja täytyisi koukuttaa samaistumaan. Tällaisiä hetkiä koetaan oikeastaan vain auton puikoissa, kun uuteen malliin poikkeuksellisesti perehdyttämätön sankari joutuu miettimään, miten mikäkin vipu toimii kojelaudassa. Tunteen tietää jokainen koeajoa suorittanut.
Suurempi yritys luoda linkkiä todellisuuteen on yhteiskunnalinen pääteema, demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle jäädä abosluuttinen tiedustelu, jota terroriuhan alla havitellaan. Toivottavasti moni katsoja sai tästä ajattelunaihetta. Hieman tätä epäilen.
Sam Mendes tekee bondejaan hieman samaan tapaan kuin Don Rosa käsitteli Carl Barksia ankkasarjakuvissaan. Vertailukohta ei ole edes kaukaa haettu, sillä teemat ovat aika tavalla yhteneväiset: tuttu sankariporukka, kaukaiset maailmankolkat, kaanonin yksityiskohtien aukaisu ja täydentäminen sekä tietyn maailmantodellisuuden hyödyntäminen eskapistisessa viihteessä. Innokkalle fanille vihjeiden boingailu tuottaa mielihyvää, mutta peruskatsoja ei niistä häiriinny.
Spectre juontaa taustansa nimeen Hannes Oberhauser, jonka Bond mainitsee kasvatti-isäkseen Ian Flemingin novellikokoelmassa Mustekala (Octopussy, 1966, suomeksi Gummerus, 1967). Olen aktikvariaatissa nähnyt niteen yhden kerran vuosien varrella ja poimin sen kokoelmiini jo 1970-luvulla.
Spectren muut viitteet ovat kevyempiä kunnianosoituksia Roger Mooren ajan lasketteluhurjasteluista Sean Conneryn junatappeluihin. Elokuva nojaa ihmeen vähän huumoriin ja sekin on hienoista itseironiaa. Esimerkkinä mainittakoon Omega Planet Ocean –kello, joka ei tee mitään muuta kuin näyttää aikaa.
Autovitsit tuntuvat kuluneilta, mutta britti-intoilija saa kuolata Jaguar C-X75:n ja Aston Martin DB10:n murinoille tietäen, että kyse on vain prototyypeistä.
Hauskaa on puolestaan se, ettei nykypolven ulkopinnaltaan ruma XJ, X.351, esiinny elokuvassa, vaan M käyttää sitä edeltävän mallisarjan mustaa X.350:a, joka sentään vielä edusti XJ Series 1:n muotokieltä. Britti-virkamies ei siis pröystäile! Bondin tekijät tietävät autonsa, sillä viimeinen aito XJ eli jo vuosia sitten kuopattu X.308 esiintyi vielä Quantum of Solacessa (2008). Versio oli Daimler, ja vieläpä samana vuonna kuin ylipäätään viimeinen Daimler tehtiin. Ei ole ihme, että autoihmiset pitävät bondeista. (PS)