15-vuo­tias brit­ti­poi­ka Mi­ke (John Moul­der-B­rown) maa­laa pol­ku­pyöränsä pu­nai­sek­si ja pol­kee en­simmäi­seen työ­paik­kaan­sa. Seu­raam­me nuo­ru­kais­ta ta­ri­nan kul­jet­taes­sa häntä työ­vii­kon maa­nan­tais­ta sun­nun­tai­hin. Mi­ken tehtävänä on ja­kaa pyyh­keitä nuh­jui­sen kyl­pylän yhtä ku­lah­ta­neil­le asiak­kail­le ja pitää pai­kat puh­tai­na. – Mistä sen tietää, vaik­ka jos­kus is­tui­sit mi­nun pai­kal­la­ni, rei­pas­te­lee ra­pis­tu­neen lai­tok­sen tär­kei­levä joh­ta­ja.

Mi­ke koh­taa kyl­pylässä pa­ri­kymp­pi­sen Su­sa­nin (Ja­ne As­her), jo­hon ihas­tuu tei­ni­po­jan eh­dot­to­muu­del­la. Mut­ta vart­tu­neem­pi Su­san pitää Mi­kea vain le­lu­naan ja ta­pai­lee nai­mi­sis­sa ole­vaa kes­ki-ikäistä opet­ta­jaa. Sa­maan ai­kaan tyttö seu­rus­te­lee va­ki­tui­sen poi­kaystävänsä Joh­nin kans­sa. Su­san kiu­soit­te­lee Mi­kea, vuo­roin hou­ku­tel­len, vuo­roin tor­juen. Su­loi­ses­ta jul­mak­si kään­tyvä leik­ki rin­nas­tuu Su­sa­nin ta­paan vi­heltää koi­ra en­sin luok­seen ja sit­ten heittää sitä ki­vellä.

Ai­kuis­mai­ses­ta Su­sa­nis­ta — Mi­ken sil­missä (ja meidän) ku­van­kau­niis­ta (!) ja tyy­likkäästä nai­ses­ta — tu­lee nuo­ren po­jan pak­ko­miel­le. Mi­ke ete­nee ra­kas­tu­mi­seen ymmärtämättä, että koh­de on hä­nel­le saa­vut­ta­ma­ton. Mi­ke on as­tu­mas­sa it­sel­leen liian syvään ve­teen, Jer­zy Sko­li­mows­kin elo­ku­van ni­men mu­kaan, al­taan syvään päähän – Deep End.

S­ko­li­mows­ki saa pal­jon hyvää tuul­ta, huu­mo­ria ja ko­miik­kaa ir­ti sur­ku­hu­pai­san suh­teet­to­mas­ta ja eri­pa­ri­ses­ta rak­kaus­ta­ri­nas­taan. Su­san pe­reh­dyttää Mi­kea kyl­pylän työ­tehtä­viin lait­ta­mal­la tämän omal­le vuo­rol­leen — nais­ten puo­lel­le. Yk­si Mi­ken ”a­siak­kais­ta” on kyp­sempään ikään ja muo­toon eh­ti­nyt puu­ma (le­gen­daa­ri­nen pin-up Dia­na Dors hui­keas­sa roo­lis­sa). Koh­taus, jos­sa nai­nen lei­poo tah­do­ton­ta alaikäistä hiuk­siin tar­ra­ten ja sa­mal­la pu­kee tu­kah­du­te­tun hi­mon­sa jal­ka­pal­lo­ter­mei­hin (”­Geor­ge Best lau­kai­see pal­lon sisään – it gli­des in...”) on unoh­tu­ma­ton Dors-b­ra­vuu­ri. Ris­kaa­be­li ti­lan­ne lau­keaa (!) bur­les­ki­mai­seen rie­mas­tuk­seen tin­kimättä sent­tiäkään epä­kor­rek­tiu­des­ta ja hios­ta­vas­ta kiih­kos­ta.

Yhtä us­ko­ma­ton on mie­so­pet­ta­ja­hah­mo (Karl Mic­hael Vog­ler), jo­ka tuo nuo­ret tyttöop­pi­laan­sa ui­maan näitä hä­vyttömän sek­sis­ti­ses­ti pe­pul­le ta­pu­tel­len. Jol­la­kin kum­mal­la ta­val­la Sko­li­mows­ki on­nis­tuu tar­joi­le­maan kat­so­jaa ak­ti­voi­vas­ti ris­ti­rii­tai­set ku­van­sa niin, että ne ovat sa­mal­la ker­taa vas­ten­mie­li­siä ja vas­tus­ta­mat­to­mia, kuin vir­kistä­viä ja herät­te­le­viä is­ku­ja vas­ten kas­vo­ja — jot­ta nä­ki­sim­me kirk­kaam­min.

Koo­mi­nen räväk­kyys, jol­la ai­kui­sen Su­sa­nin ko­ke­muk­sen ko­va pin­ta koh­taa nuo­ren Mi­ken ve­res­li­hai­sen herk­kyy­den, syn­nyttää Deep En­diin sa­do­ma­so­kis­tis­ta leik­kiä, pait­si nuo­ru­kai­sen myös kat­so­jan tun­teil­la. Viat­to­muus kor­rup­toi­tuu sil­miem­me edessä (ku­ten Su­san on saa­tet­tu kor­ru­toi­da ai­kai­sem­min), kos­ka Mi­ke ei osaa kä­si­tellä tun­te­muk­siaan muu­ten kuin kyp­symättömäs­ti. Ai­kuis­ten käytös syö­vyttää Mi­ken mie­len ja polt­taa hä­nen sie­lun­sa kar­rel­le. Sil­loin voi ta­pah­tua suu­ria va­hin­ko­ja.

Pit­kin mat­kaa elo­ku­vaan ker­tyy vih­jeitä, että Mi­ken työ­viik­ko ja ta­ri­na eivät välttämättä pää­ty hy­vin — ke­nenkään osa­puo­len kan­nal­ta. Su­sa­nin ta­pa kääntää pääl­le kylmä ja kuu­ma suh­tees­saan nuo­rem­paan­sa on alus­ta saak­ka huo­les­tut­ta­van ajat­te­le­ma­ton­ta ja jul­maa. Tie­dos­ta­mat­taan tyttö käyttää poi­kaa hyväk­seen hie­man sa­maan ta­paan kuin häntä it­seään yhä käy­tetään hyväk­si opet­ta­jan ja ehkä mui­den­kin mies­ten ta­hol­ta. Myös seu­rus­te­lu­suh­de poi­kaystävä Joh­nin kans­sa vai­kut­taa to­tun­nai­sel­ta ja tun­ne­kylmältä riip­pu­vuu­del­ta.

Kat­so­jan saa­mis­ta etiäi­sistä huo­li­mat­ta Deep En­din lo­pun traa­gi­nen kään­ne yllättää ja ot­taa kat­so­jaa vat­san­poh­jas­ta. Ta­ri­nan tun­ne­vi­ri­tys­ten vaih­te­lu, ku­vauk­sen bril­jans­si ja näyt­te­le­mi­sen rik­kaat vi­vah­teet yh­dessä ker­ron­nan rius­kan, päivä päivältä ete­ne­mi­sen kans­sa muo­dos­ta­vat har­vi­nai­sen in­ten­sii­vi­sen, in­nos­ta­van ja lo­pul­ta kou­rai­se­van ko­ke­muk­sen.

S­ko­li­mows­ki ei ota puo­lia, vaan näyttää ih­mi­sensä sar­vi­neen ja ham­pai­neen. Su­san, Mi­ke tai opet­ta­ja eivät ole yk­si­no­maan pa­ho­ja tai hy­viä, vain ih­mi­siä. Ja heitä meidän tu­lee lo­puk­si sur­ku, kos­ka elo­ku­va hah­mot­taa hen­kilöt ja heidän ole­mi­sen­sa kär­jek­kyy­dessään­kin niin to­sik­si.

Deep En­din yk­si­tyis­koh­tien ta­ju on il­miömäi­nen. La­vas­tuk­sen ja pu­vus­tuk­sen vä­rit, ku­van ja näyt­te­lijöi­den lii­ke, pu­heen ja käytök­sen ris­ti­rii­dat, ajan­ku­va ja ih­mis­ku­va ko­ko­nai­suu­den hal­lit­tu­na yk­sey­tenä – kaik­ki on elo­ku­vas­sa vil­liä, eteenpäin me­nevää lii­kettä, kuin kont­rol­loi­tua kaaos­ta, jos­ta ru­nous voi nous­ta pa­kot­to­mas­ti mut­ta sa­mal­la väistämättä.

Tyhjässä ui­ma-al­taas­sa ke­hi­tel­ty lop­pu­koh­taus on 70-lu­vun vaih­teen elo­ku­van ko­meim­pia. Sen mie­leen­pai­nu­va voi­ma, sen eroot­ti­suus ja emo­tio­naa­li­nen tur­bu­lens­si ovat ver­taan­sa vail­la myös ny­ky­kat­so­jan sil­missä. Ja­ne As­he­rin ja John Moul­der-B­row­nin vii­mei­nen koh­taa­mi­nen ke­hit­tyy vai­he vai­heel­ta mes­ta­ril­li­ses­ti. Nuo­ret näyt­te­lijät työs­ken­te­levät us­ko­mat­to­mal­la vais­tol­la ja roh­keu­del­la ja täy­del­li­sellä luot­ta­muk­sel­la toi­siaan ja oh­jaa­jaa koh­taan. Sko­li­mows­ki tietää tar­kas­ti mitä tah­too. – Tein elo­ku­van vain noi­den lop­pu­mi­nuut­tien ta­kia, oh­jaa­ja sa­noi ar­vos­te­li­joil­leen. Nämä kun ih­met­te­livät mik­si niin hil­littömän haus­ka fil­mi ”­pi­lat­tiin” näin jär­kyttävällä lop­pu­rat­kai­sul­la.

En muis­ta it­se mil­loin ja missä en­si ker­ran näin Deep En­din. To­dennäköi­ses­ti tv-e­si­tyk­senä, kos­ka sen käännös- tai lisä­ni­mi Hyväi­ly­si kos­ke­tus on jää­nyt vah­va­na mie­leen. Ehkä fil­mi sit­ten­kin esi­tet­tiin Kok­ko­lan Ou­to­lem­men elo­ku­va­ker­hos­sa? Tai sit­ten se oli 70-lu­vun Lon­toon reis­su­je­ni oh­jel­mis­toa? Mut­ta muis­ti­ku­va tun­nel­mas­ta saat­taa ol­la har­hai­nen ja liit­tyä Ni­co­las Roe­gin ja Do­nald Cam­mel­lin elo­ku­vaan Per­for­man­ce (Not­ting Hill 11.17). Tai ken­ties joi­hin­kin mui­hin So­hon, Not­ting Hil­lin, Chel­sean tai Is­ling­to­nin kau­pun­gi­no­sien nyt jo ka­don­neis­sa elo­ku­va­teat­te­reis­sa nä­ke­mii­ni Roe­gin fil­mei­hin. Jon­kin­lai­nen ajan hen­ki, zeit­geist, nä­kyy nois­sa sa­moi­hin ai­koi­hin teh­dyissä elo­ku­vis­sa.

Jer­zy Sko­li­mows­kin Deep End tuo mie­leen juu­ri, ei niinkään ko­keel­li­set kuin us­ka­liaat 70-lu­vun vaih­teen brit­tie­lo­ku­van merk­ki­työt. Cam­mel­lin ja Roe­gin Per­for­man­ce val­mis­tui jo 1968, mut­ta hyl­ly­tet­tiin ja se sai en­si-il­tan­sa vas­ta 1970, sa­ma­na vuon­na Sko­li­mows­kin Lon­toos­sa ja Münc­he­nissä ku­vaa­man Deep En­din kans­sa. Elo­ku­vien vi­suaa­li­suu­des­sa on su­ku­lai­suut­ta. Nii­den ta­pa käyttää pu­nais­ta (mo­lem­mis­sa jo­pa pu­nais­ta maa­lia) on roh­kein­ta elo­ku­vis­sa sit­ten Mic­hael Powel­lin 40-lu­vun fan­ta­siad­raa­mo­jen. Sekä Deep End että Per­for­man­ce le­vittävät ku­viin­sa pu­nais­ta ja vih­reää, eri­tyi­ses­ti tum­maa, van­haa, kuin syö­py­nyttä vih­reää. (Miel­leyh­tymän voi löytää myös Roe­gin Mies jo­ka pu­to­si maa­han -e­lo­ku­van Da­vid Bowien ja nuor­ta, uraan­sa aloit­te­le­vaa Bowie­ta muis­tut­ta­van John Moul­der-B­row­nin vä­liltä. Ja­ne As­he­rin kel­tai­nen vi­nyy­li­sa­de­tak­ki taas on yhtä vetävä vi­suaa­li­nen mo­tii­vi kuin Roe­gin Kau­hun­kier­teen pik­ku­tytön pu­nai­nen tak­ki. To­ki suo­rem­pi yh­teys Su­sa­nin sa­de­ta­kil­la voi ol­la Cher­bour­gin sa­teen­var­jo­jen Cat­he­ri­ne De­neu­ven asuun ja vä­riin.)

Myös Sko­li­mows­kin ja Roe­gin/­Cam­mel­lin fil­mien ää­ni­maail­mas­sa on sa­maa. Mo­lem­mis­sa on ko­ros­te­tun kei­no­te­koi­nen ää­ni­rai­ta, pin­taan nos­tet­tu, kat­ko­nai­nen pu­he. Tämä saat­taa tie­tys­ti joh­tua tuo­nai­kai­ses­ta ää­ni­tys­tek­nii­kas­ta. Jo­ka ta­pauk­ses­sa fil­meissä dia­lo­gi on ko­ros­te­tun terävää ja sel­keää, mut­ta myös frag­men­taa­ris­ta, kun hen­kilöt usein pu­hu­vat tois­ten­sa pääl­le. Kuu­lo­vai­ku­tel­ma ja sa­no­jen pa­la­si­na tar­joil­tu sisältö luo­vat yh­dessä mu­sii­kil­li­sen, jaz­zil­li­sen ja avant­gar­dis­ti­sen vai­ku­tel­man, jos­sa soi va­paas­ti as­so­sioi­van ru­nou­den ryt­mi.

Deep En­din Blu-ray – ja dvd-le­vy­jen lisä­ma­te­riaa­leis­ta sel­viää, että tal­vi­ku­vat ja val­tao­sa sisä­ku­vis­ta on otet­tu sak­sa­lai­sen tuot­ta­ja­ta­hon vuok­si Münc­he­nissä. (Sak­sa­lais­kyl­pylän käytävät ja huo­neet la­vas­tet­tiin brit­ti­tyy­liin. Eng­lan­ti­lai­ses­sa kyl­pylässä ku­vat­tiin vain var­si­nais­ta ui­ma-al­las­ta, kos­ka münc­he­niläi­sen kyl­pylän al­la­so­sas­to oli liian ko­mea.) Sak­sa­laisnäyt­te­lijöitä käy­tet­tiin pal­jon: opet­ta­ja­hah­mo, kyl­pylän joh­ta­ja, pros­ti­tuoi­tu, Mi­ken ikä­to­ve­ri tyttöystävä, po­lii­sit. Heidän osuu­ten­sa pi­ti jäl­keenpäin du­ba­ta eng­lan­nik­si. Mut­ta pu­heen pääl­le ää­ni­tys oli ylei­nen ta­pa tuon ajan brit­tie­lo­ku­vas­sa muu­toin­kin, jo­ten myös eng­lan­ti­laisnäyt­te­lijöi­den rep­liik­kejä on otet­tu uu­sik­si jäl­ki­nau­hoi­tuk­sis­sa. Dia­lo­gi kuul­laan si­ten epä­to­del­li­sen­kin kris­tal­lin­kirk­kaa­na ver­rat­tu­na ir­to­nai­seen ja elämän­ma­kui­seen näyt­te­lijä­työhön. Pu­heää­net si­joit­tu­vat kuin oma­na ele­ment­tinään, rep­liik­kien mo­saiik­ki­na imp­ro­vi­saa­tion tu­lok­se­na tal­len­net­tu­jen koh­taus­ten pääl­le. Pa­ra­dok­saa­li­ses­ti lop­pu­tu­lok­se­na on – taas Per­for­man­cen ta­paan – sur­rea­lis­ti­nen vai­ku­tel­ma, mel­keinpä ku­bis­ti­nen ää­ni­mai­se­ma.

C­har­ly Stein­ber­ge­rin ka­me­ra­työ on jä­ri­syttävän hie­noa. Sykäh­dyttävä kirk­kaus, tark­kuus ja otos­ten va­kaus ir­to­nai­ses­ti ete­nevässä ker­ron­nas­sa on en­tistä­kin hämmäs­tyttävämpää, kos­ka tiedäm­me sak­sa­lais­ku­vaa­ja Stein­ber­ge­rin to­teut­ta­neen kai­ken kä­si­va­ra­ka­me­ral­la. Fo­cus pul­le­rin täy­tyi py­syä vauh­dis­sa ja kul­kea ko­ko ajan vie­ressä tar­ken­ta­mas­sa, kun Stein­ber­ger te­ki pit­kiä, yh­tenäi­siä 360 as­teen kier­rok­sia näyt­te­lijöi­den ympä­rillä heidän ase­man­sa huo­mioi­den ja liik­keitä ti­las­sa myötäil­len. Suu­ri mer­ki­tys on myös edi­toin­ti­vai­heen luo­val­la pa­nok­sel­la, jol­la lo­pul­li­nen ryt­mi ja elo­ku­val­li­nen ko­reog­ra­fia Deep En­diin saa­tiin.

Per­for­man­ces­sa ja Deep En­dissä käy­tetään hämmäs­tyttäväs­ti myös sa­man­kal­tais­ta vi­suaa­lis­ta te­ho­kei­noa. Roe­gin/­Cam­mel­lin elo­ku­vas­sa pa­rin ra­kas­tel­les­sa ja kie­riessä pei­ton al­la, nai­sen kas­vot vaih­tu­vat toi­sik­si, Mic­he­le Bre­to­nis­ta Ani­ta Pal­len­ber­giin. Vas­taa­va otos on Deep En­dissä, kun Mi­ken yö­ker­hon edus­tal­ta mu­kaan­sa anas­ta­ma ja nyt al­taas­sa kel­lu­va pah­vi­ku­va vaih­tuu­kin sil­miem­me edessä oi­keak­si nai­sek­si. Ehkä näitä mie­len var­joi­sia la­by­rint­tejä voi koh­da­ta vain 60-lu­vun sven­gaa­vas­sa Lon­toos­sa! Per­for­man­cen ta­pai­sia mie­len har­ha­ret­kiä on Sko­li­mows­kin Deep En­din lisäk­si kau­pun­gis­sa ku­van­nut jo aiem­min niin Ro­man Po­lans­ki In­hos­sa (1965) kuin ita­lia­lai­nen Mic­he­lan­ge­lo An­to­nio­ni Blow-u­pis­sa (1966).

O­li­ko to­del­la ky­seessä ajan hen­ki? Sii­hen viit­ta­si ai­na­kin 60-lu­vul­la uran­sa aloit­ta­nut brit­tioh­jaa­ja John Boor­man, jol­ta So­dan­kylässä kesällä 2010 ute­lin hä­nen Tap­pa­jan jäl­jet (Point Blank, 1967) -e­lo­ku­van­sa ja Per­for­man­cen vä­li­sistä tyy­lil­li­sistä sa­muuk­sis­ta. Myös Tap­pa­jan jäl­jissä ra­kas­ta­vais­ten pyö­riessä sän­gyssä kas­vot vaih­tu­vat toi­sik­si ihan Per­for­man­cen ta­paan. Boor­man käyt­ti hän­kin re­pivän abst­rak­tia, ajas­sa hypäh­te­levää tyy­liä ja pa­la­pe­limäistä vuo­ro­pu­he­lua. – Mo­lem­mis­sa fil­meissä on vai­kut­tei­ta Ha­rold Pin­te­rin vuo­ro­pu­he­lus­ta ja Alain Res­nais’n fil­mi­tyy­listä, Boor­man vas­ta­si vaa­ti­mat­to­mas­ti. — Fil­min­te­kijöil­le an­net­tiin 60-lu­vun lo­pus­sa va­paam­mat kä­det poi­ke­ta kaa­vois­ta. Kaik­ki kui­ten­kin muut­tui Star War­sin myötä. Huo­mat­tiin, että yleisö koos­tuu 14-vuo­tiais­ta po­jis­ta. Se oli tu­hoi­saa ai­kui­se­lo­ku­vil­le, väit­ti Boor­man.

Yh­tey­det Deep En­din ja Per­for­man­cen vä­lillä nä­kyvät siinä­kin, että mo­lem­mat käyttävät poik­keuk­sel­li­sen an­siok­kaas­ti pop- ja rock­mu­siik­kia ää­ni­rai­doil­la erot­ta­mat­to­ma­na osa­na elo­ku­vaa. Per­for­man­ce on Mick Jag­ge­rin, Jack Nitzsc­hen, Buf­fy Sain­te-Ma­rien, Ran­dy New­ma­nin ja kump­pa­nien an­siois­ta myös soundt­rack-le­vy­tys­ten kult­tik­las­sik­ko. Fil­mi sisäl­si myös Me­mo From Tur­ner –­kap­pa­lee­seen so­vi­te­tun jak­son, jo­ta voi pitää en­simmäi­senä mu­siik­ki­vi­deo­na. Sel­lai­sek­si voi­tai­siin kat­soa myös Sko­li­mows­kin Deep En­din äl­lis­tyttävä, 14-mi­nuut­ti­nen Lon­toon So­ho-jak­so, jo­ta säestää ja eläh­dyttää sak­sa­lai­sen Can-yh­tyeen ajat­to­man hui­ma sä­velmä Mot­her Sky. Cat Ste­ven­sin tee­ma­lau­lu I May Die To­night ja lau­lun­te­kijän sä­veltämä vä­li­ke- tai sa­tun­nais­mu­siik­ki toi­mi­vat fil­missä ne­kin oi­val­li­ses­ti. (Can ja Cat Ste­vens ovat eri­koi­nen mu­sii­kil­li­nen pa­ri­val­jak­ko. Ste­vens — ny­kyi­sin Yu­suf Is­lam — muis­te­taan ny­kyi­sin so­ke­ri­sem­pa­na pop­pa­ri­na kuin hän oi­keas­taan oli­kaan. Deep En­dissä Sko­li­mows­ki mo­ti­voi Ste­ven­siä it­se kek­simällään I May Die To­night –sä­keellä. Tu­lok­se­na oli lä­hes abst­rak­tia rock­lau­lu­tai­det­ta, ja Ca­til­la­han oli 70-lu­vun vaih­tees­sa vah­voi­ne ää­nijän­tei­neen ve­ret sei­saut­ta­va ulo­san­ti.)

Per­for­man­ce ja Deep End ovat mo­lem­mat sär­mikkään vii­leitä, coo­le­ja Lon­too-e­lo­ku­via, sie­lun road mo­viei­ta, jois­sa kul­je­taan – toi­ses­sa gangs­te­rin ja toi­ses­sa nuo­ren po­jan mat­kas­sa — viat­to­muu­des­ta ja ai­tou­des­ta ih­mis­luon­non täy­del­li­seen kor­rup­tioon. Per­for­man­cen rin­nal­la Deep End on kui­ten­kin kir­kas ja sel­keä, kun edel­li­nen on re­pivän ro­soi­nen ja psy­ke­dee­li­nen mie­len la­by­rint­ti. Cam­mel­lil­la ja Roe­gil­la ir­ral­lis­ten ää­nien ja ku­vien yh­dis­te­ly on raaem­paa ja in­tel­lek­tuaa­lis­ta, Sko­li­mows­kil­la lei­kil­li­sempää ja tun­ne­voi­mai­sem­paa. Lei­kil­li­syys lie­nee laa­dul­taan itäeu­roop­pa­lais­ta. Vaik­ka puo­la­lai­set Sko­li­mows­ki ja Po­lans­ki sekä tsek­ki Mi­los For­man ovat oh­jaa­ji­na hy­vin eri­lai­sia, heidän huu­mo­ris­saan ja kir­peässä ai­hei­denkä­sit­te­lyssään on pal­jon sa­maa, myös miel­ty­mys ab­sur­diin ko­miik­kaan — ja avoi­meen ero­tiik­kaan.

Jer­zy Sko­li­mows­kin Deep End res­tau­roi­tiin ja saa­tiin maail­mal­la myös uu­sin­ta­kier­rok­sel­le teat­te­rei­hin keväällä 2011. Sa­ma­na kesänä siitä il­mes­tyi ko­mea Blu-ray ja dvd –­pa­ket­ti Bri­tish Film Ins­ti­tu­ten Flip­si­de-sar­jas­sa, jo­ka esit­te­lee ”u­noh­duk­sen hämä­ristä pe­las­tet­tu­ja omi­tui­sia ja ih­meel­li­siä brit­ti­fil­mejä kor­kea­laa­tui­si­na jul­kai­sui­na”.