Gangsterin nousu ja tuho alkaa olla jo yliviljelty lajityyppi.
Gangsterin nousu ja tuho alkaa olla jo yliviljelty lajityyppi. Ranskalaisella tyylitajulla kaksiosainen elokuva Public Enemy pääsee toki aika pitkälle varsinkin alkupuolellaan, kun Algerian kokemukset panevat perheen ainoa lapsen rikoksen teille. Kun tullaan 1970-luvulle, elokuva alkaa toistaa itseään. Avoin Martin Scorsesen matkinta alkaa ärsyttää, sillä väkivalta on perin raakaa, mutta sillä ei ole taiteellista kulmaa.
Pako kanadalaisesta turvavankilasta, jossa kokeiltiin liki nyky-Irakista tuttuja kasvatusmetodeja, on kuitenkin toteutettu perin jännittävästi.
Tarina laajenee ja leviää käsisttä – varsinkin kun alkuteksteissä esitelty lopputulema näytetään toisella levyllä puolen tunnin kohtauksena. Ikävä kyllä, sillä katsoja tiesi jo, mikä on yhteiskunnan ykkösvihollisen kohtalo.
Tuotantoon on kuitenkin satsattu näyttelijärekrytointeja myöten. Vincent Cassel eläytyy tosielämän Bonnie & Clyde –kaksikon maskuliiniin Jacques Mesrineen viimeistä hikipisaraa myöten, mutta Gérard Depardieu tyytyy rutiiniin rikoskumppanina.
Laadukasta kuvaa häiritsee ajoittainen halomainen aliasing-värinä vertikaalisissa kuvan panoroinneissa. Toisin kuin takakansi ilmoittaa, rutiininomainen ääniraita ei ole ensimmäisessä osassa DD5.1, vaan stereo. Levyille ei ole tallennettu ekstroja. (PS)