Sa­la­peräi­nen, tum­ma­silmäi­nen ja ko­mea mies (I­saac de Ban­kolé) kuin Chuck Ber­ryn lau­lus­ta saa­puu Mad­ri­din len­toa­se­mal­le ja saa tehtävän. Suu­rin piir­tein tun­nin ajan seu­ra­taan miestä juo­mas­sa kah­ta esp­res­soaaan, vas­taa­not­ta­mas­sa vies­tejä tu­li­tik­ku­laa­ti­kois­sa ja vält­te­lemässä sek­siä huo­nee­seen­sa lin­noit­tu­neen nym­fin kans­sa.

Tun­nel­ma on verk­kai­nen, eikä tässä toi­min­tae­lo­ku­vas­sa juu­ri­kaan toi­mi­ta. Kat­so­jal­ta vaa­di­taan sit­koa, mut­ta il­ma­vuut­ta saa­daan run­sail­la viit­tauk­sil­la elo­ku­va­tai­teen klas­si­koi­hin ja yllättäen ku­vaan pon­nah­ta­vil­la ni­minäyt­te­lijöillä.

Luul­ta­vas­ti lop­pu­tu­los on huo­no, jos kat­so­ja odot­taa ”am­mat­ti­mies ja tehtävä” tyyp­pistä dra­ma­tiik­kaa. Tähän täy­tyy sy­ven­tyä sa­maan ta­paan kuin vuo­si­kym­me­niä sit­ten Mic­he­lan­ge­lo An­to­nio­nin teok­siin. Ku­mar­tua kuin alt­ta­ril­le ikään.

Kau­rismäen vel­jes­ten ka­ve­ri­na Suo­mes­sa par­hai­ten tun­ne­tun Jim Jar­musc­hin tuo­rein elo­ku­va ja­kaa ta­kuu­var­mas­ti mie­liä. Se kan­nat­taa ot­taa vas­taan kuin ru­no. Sym­bo­li­se­na teok­se­na tätä voi lu­kea ha­lua­mal­laan ta­val­la. On­ko se ku­vaus unes­ta tai jo­pa kuo­le­man jäl­kei­sestä ajas­ta?