Hämmäs­tyttävällä ta­val­la yli vii­si­kym­mentä vuot­ta ih­mis­ten mie­lissä soi­nut­ta mu­siik­kia: ni­mi­kap­pa­le ja ”P­rin­ses­sa Ar­ma­da”. Pe­rus­tuu Ta­tu Pek­ka­ri­sen tsaa­rin val­lan ai­kaan si­joit­tu­vaan näy­telmään, mut­ta vas­ta elo­ku­va te­ki tästä kan­sal­lis­ta omai­suut­ta. Venäläi­syyttä ja mus­ta­lai­suut­ta ku­va­taan ai­ka suo­ra­su­kai­ses­ti. Ola­vi Vir­ral­la oli tässä vai­hees­sa vielä si­vu­roo­li. Mo­ni on pitä­nyt le­vyä vial­li­se­na, kos­ka en­simmäi­seen mi­nuut­tiin kuu­luu vain mu­siik­kia.

Mus­ta­val­ko­ku­va pa­laa au­rin­gos­sa puh­ki, mut­ta se lie­nee ol­lut jo ku­vaa­ja Os­mo Har­ki­mon pul­mia. Dia­lo­gi tu­lee kuin seinän ta­kaa. Voi­ma­kas­ta taus­ta­ko­hi­naa. Ei ekst­ro­ja.