Mik­si Tom Jo­nes saa­ti En­gel­bert Hum­per­dinck tun­tui­vat maut­to­mil­ta sil­loin kuin he pais­tat­te­li­vat lis­takär­jessä, mut­ta nyt heitä kuun­te­lee jo mie­lellään. Ajal­la on ih­meel­li­nen vai­ku­tus. Se kiil­lot­taa suo­ra­nai­sen ros­kan nos­tal­gi­sek­si nau­tin­nok­si. Näin ta­pah­tui Tex Wil­le­reil­le, van­hoil­le sar­ja­fil­meil­le ja kai­ken­kar­vai­sel­le kitsc­hil­le.

Quen­tin Ta­ran­ti­no oi­val­si tämän 1990-lu­vun alus­sa. Alim­mas­sa ar­vos­tus­luo­kas­sa ole­vis­ta exp­loi­ta­tii­vi­sis­ta hal­pi­se­lo­ku­vis­ta voi ot­taa muo­don, jo­ta muo­vaa­mal­la luo­daan uut­ta tai­det­ta. Black Dy­na­mi­te ve­toaa sa­maan tun­tee­seen, mut­ta te­kee enemmän pas­tis­sia, ai­ka haus­kaa sel­lais­ta.

Nais­ten­mies, sie­lun­ve­li, ex-so­ti­las ja en­ti­nen CIA:n agent­ti (Mic­hael Jai Whi­te) al­kaa tut­kia vel­jensä mur­haa. Kaik­ki tämä tehdään kuin luo­den uut­ta 1970-lu­vun alun blaxp­loi­ta­tion-e­lo­ku­vaa kaik­ki­nen vir­hei­neen, köm­pe­lyyk­si­neen ja nau­ret­ta­vuuk­si­neen. Jo pelkästään klaf­fi­vir­heet ovat nau­tit­ta­via: mik­ki nä­kyy ku­vas­sa, kyy­nel hä­viää vä­lillä nai­sen pos­kel­ta, kon­na ajaa mut­kais­ta tietä taak­se kat­sel­len, jyrkän­teeltä aja­va Porsc­he muut­tuu jenk­ki­ro­muk­si, jne.

E­lo­ku­van lo­pus­sa ta­va­taan vielä her­kul­li­nen ajan­ku­va ai­kan­sa maail­ma­po­li­tii­kas­ta. Haus­ka elo­ku­va.