Nau­si­caä on yhtä kuin ja­pa­ni­lai­sen sar­ja­ku­van man­gan en­simmäi­nen jä­ri­syttävä siir­tymä­riit­ti ja­pa­ni­lai­seen ani­maa­tion ani­meen vuon­na nol­la. Näin ai­na­kin län­si­mai­ses­ta näkö­kul­mas­ta.

Hayo Miya­za­kin en­simmäi­nen kan­sainvä­li­nen suur­me­nes­tys ker­too tu­le­vai­suu­des­ta tu­han­nen vuo­den ku­lut­tua, kun jät­timäi­nen saas­te­me­ri uh­kaa si­vii­li­saa­tioi­ta toi­sen­sa jäl­keen. Me­ri­tuul­ten suo­je­le­man laak­son prin­ses­sa Nau­si­caä osaa luo­da kon­tak­tiin kaik­ki elä­viin ja hän pys­tyy as­kel as­ke­leel­ta ymmärtämään, mistä saas­te­me­ressä, uh­kaa­vis­ta hyön­tei­sissä ja jät­timäi­sissä oo­muis­sa oi­keas­taan on ky­sy­mys.

Oh­jaa­jan tai­de ihas­tut­taa yk­si­tyis­koh­dil­taan, mut­ta myös har­mo­nial­taan, vaik­ka ai­van yhtä häikäi­sevää ja kiil­lo­tet­tua se ei ole­kaan kuin myö­hem­min. Sä­vyt ovat vielä läm­pi­miä.

Näin 25 vuot­ta myö­hem­min ihas­te­lee kui­ten­kin oh­jaa­jan kau­ko­kat­set­ta ot­taa ympä­ristöa­siat uu­teen ja tuo­ree­seen kä­sit­te­lyyn. Hu­ma­nis­ti­na­han hän on ol­lut ai­na omaa luok­kaan­sa.

Hie­no ko­ke­mus. Oi­keas­taan mitään muu­ta moi­tet­ta tästä ei löydä kuin elo­ku­van ai­ka­moi­nen kes­to ja mo­ni­mut­kai­nen juo­ni­ra­ken­ne, jot­ka saat­ta­vat tur­rut­taa pie­nimmät kat­so­jat. Toi­saal­ta me­no on sen ver­ran vauh­di­kas­ta, että har­va tai­taa hyy­tyä.