Po­pu­laa­ri­kult­tuu­rin par­haat tuo­tok­set ovat yleensä sel­lai­sia, jois­ta voi­vat naut­tia niin lap­set kuin ai­kui­set­kin. Mie­li­ku­vi­tus­ta ei so­vi elo­ku­vas­sa tai sar­ja­ku­vas­sa kah­li­ta, vaan te­kijöi­den täy­tyy edetä lap­sen­mie­lellä siinä missä kor­kea­kult­tuu­ri on jäy­kis­ty­nyt omaan eri­no­mai­suu­teen­sa.

On­ni von So­pa­nen käy hyvästä esi­mer­kistä, vaik­ka ta­ri­na ja kon­teks­ti ovat kli­sei­set. Yk­si­tois­ta­vuo­tiaan po­jan ke­hi­tys­ker­to­mus sisältää tut­tu­ja tee­mo­ja: eri­lai­suu­den sie­to, iden­ti­teet­tik­rii­si ja em­pa­tian ke­hit­ty­mi­nen ku­va­taan kui­ten­kin niin haus­kas­ti, jot­ta har­va tästä voi ol­la pitämättä. Lap­set näyt­te­levät su­ju­vas­ti it­seään, mut­ta ai­kui­set ja opet­ta­jat piir­tyvät jo­pa luon­not­to­man tar­kas­ti kuin elävässä elämässä kon­sa­naan.