Jo­kin ai­ka sit­ten esi-i­siensä mail­la Suo­mes­sa vie­rail­leen Da­vid Lync­hin ei tar­vit­si­si kir­joit­taa elo­ku­vaan­sa isoil­la kir­jai­mil­la. Sen ver­ran hy­vin hän on hei­lut­ta­nut sur­rea­lis­tis­ta pens­se­liään ja teh­nyt tai­de-e­lo­ku­vaa, jo­ta ei oi­keas­taan tar­vit­se ta­ju­ta.

U­sein riittää se, että ou­to­jen nä­ky­jen, trau­mo­jen luo­mien il­luu­sioi­den ja kum­mien koh­taa­mis­ten ku­dos tun­tuu jän­nittävältä ja jo­ten­kin luon­nol­li­ses­ti ih­mis­ten uni­ver­saa­lis­ta ali­ta­jun­nas­ta am­men­ta­val­ta.

IN­LAND EM­PI­RE te­kee elo­ku­vaa elo­ku­vas­sa. Lau­ra Dern lois­taa en­ti­senä täh­tenä, jo­ka saa uu­den mah­dol­li­suu­den. Pro­jek­ti osoit­tau­tuu ki­ro­tun puo­la­lai­sen pro­duk­tion uu­del­leen läm­mit­te­lyk­si. To­del­li­suus, elo­ku­va ja il­luu­siot se­koit­tu­vat.

E­lo­ku­va muis­te­taan en­nen kaik­kea jä­nis­koh­tauk­sis­taan, jois­ta oh­jaa­ja ei ole suos­tu­nut sa­no­maan mitään. Jä­nik­set elävät teat­te­ri­mai­sis­sa ku­lis­seis­sa tylsää ar­keaan. Vä­lillä kuul­ta­va kat­so­jien nau­ru saat­taa an­taa vih­jeen. Eläi­millä ku­va­taan yleensä ih­mi­siä. Vä­lillä olem­me näyttämöllä, vä­lillä kat­so­ji­na, mut­ta roo­lit se­koit­tu­vat ai­na. Lync­hin kun­niak­si on sa­not­ta­va, että hän an­taa kat­so­jan päättää, mistä on ky­sy­mys. Ja on­ko ky­sy­mys edes tar­peel­li­nen.