Mi­ten täl­le voi­si an­taa vä­hemmän kuin vii­si täh­teä? Kos­ket­ta­va ja va­lot­ta­va do­ku­ment­ti mie­hestä ni­meltä Jo­pe Ruo­nan­suu, jo­ka nou­si per­heen lämmöstä kou­lu­kiu­sa­tun ah­taan ku­jan kaut­ta ko­ko maan tun­te­mak­si koo­mi­kok­si ja imi­taat­to­rik­si. Mies pal­kit­tiin huu­mo­ri­ven­lal­la, mut­ta pal­kin­to ei ol­lut mitään huu­mo­ria vaan merk­ki an­siois­ta oi­val­ta­van ja ör­veltävän huu­mo­rin ris­ti­pis­tos­sa.

Jo­pen tämän lap­suu­des­ta as­ti kam­pea­va do­ku­ment­ti piirtää ku­van sydä­mel­li­sestä ke­miläi­sestä, po­jas­ta jo­ka kek­si huu­mo­rin kaa­van ja käyt­ti sitä pait­si sisäi­senä voi­ma­naan myös työ­ka­lu­na kaik­kien ar­jen selättä­mi­seen. Vain kou­lu­kiu­saa­jis­ta mie­hellä tun­tuu ole­van hy­vin vähän mitään muu­ta kuin pa­haa sa­not­ta­vaa, ymmär­rettäväs­ti niin. Sen­kin Jo­pe us­kal­taa sa­noa, että kun ural­la me­ni lu­jaa me­ni het­ken liian­kin lu­jaa. Mies, jo­ka tun­nis­taa kai­ken tämän it­sestään ja ympä­riltään on päivänsä an­sain­nut ja ehkä hie­man enemmän­kin. Ehkä imi­taa­tio jos mikä joh­dat­te­lee tar­kas­te­le­maan ympä­ristöään, mut­ta Jo­pen hok­sot­ti­met tai­si­vat lo­pul­ta ol­la ikä­luok­kan­sa terä­vimmät.