”­Kun on ho­mo, on us­ko­ton. Sen su­rul­li­sen sei­kan ta­kia, et­tem­me voi saa­da lap­sia”. Berg­ma­nin Sak­san kau­den merk­ki­teos sisältää mon­ta tee­maa. Se au­kai­see lap­set­to­mien pa­ris­kun­tien ja ho­mo­pa­rien on­gel­mia siir­tyäk­seen äk­kiä lii­ke-elämän ja van­han ra­han tyh­jyy­teen, äi­ti­riip­pu­vuu­teen ja pin­nan al­la do­mi­noi­van vai­mon joh­ta­maan pa­ra­dok­siin, jos­sa tun­tei­ta ei voi kos­kaan pur­kaa. Tois­ta ih­mistä voi hal­li­ta vas­ta kun toi­nen on kuol­lut. It­seä voi hal­li­ta vas­ta sit­ten, kun on riistä­nyt hen­kensä.

Ras­kaas­ta ai­hees­taan huo­li­mat­ta Berg­man pys­tyy sti­mu­loi­maan kat­so­jan aja­tuk­sia. Ta­ri­na ker­ro­taan mo­ni­nai­sin ta­kau­tu­min, jo­ka ei ole pai­no­las­ti ku­ten usein myö­hem­min. Re­por­taa­si­no­mai­ses­ti meidät viedään kuin sa­la­po­lii­si­ta­ri­nan kei­noin sel­vittämään, mitä pää­hen­kilön päässä ta­pah­tui­kaan. Berg­man käyt­ti Ozin vel­hos­ta tut­tua te­ho­kei­noa: vain elo­ku­van al­ku ja lop­pu ovat vä­reissä. Lai­na tun­tuu fik­sul­ta, sillä Berg­man miel­letään har­maan eri sä­vy­jen ku­vaa­jak­si.