Yli 10 800 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Kino

Harjunpää ja pahan pappi

Elokuva

U­noh­da Ka­le­va­la, ke­hot­ti Paa­vo Haa­vik­ko.

U­noh­da Ka­le­va­la, ke­hot­ti Paa­vo Haa­vik­ko. Ol­li Saa­re­lan Har­junpää-e­lo­ku­vas­sa on syytä unoh­taa niin Mat­ti Yrjänä Joen­suun al­ku­teos, Å­ke Lind­ma­nin tv-sar­jat kuin Ju­ha Leh­to­lan on­nis­tu­nut Har­junpää ja rak­kau­den nälkä te­le­vi­siol­le vuo­del­ta 2007.
Saa­re­lan oh­jaus­tyy­li on toi­nen ja elo­ku­va­to­teu­tus voi pettää kir­jan ystävät. Teks­tiä tun­te­mat­to­mal­le Har­junpää saat­taa mais­tua mu­kail­les­saan sar­ja­mur­haa­ja­gen­reä, ku­ten Stieg Lars­so­nin dek­ka­rei­den epä­ta­sai­sia ruot­sa­lais­fil­ma­ti­soin­te­ja.
Har­junpää jou­tuu po­lii­si­na krii­siin, kun hän oi­keut­ta puo­lus­taes­saan ei pys­ty suo­je­le­maan omaa per­hettään. Liik­keellä on sai­raan us­kon­nol­li­nen tap­pa­ja, jo­ka omal­la kie­rol­la ta­val­laan rat­koo klas­sis­ta teo­lo­gis­ta, ns. teo­di­kean on­gel­maa: Mik­si Ju­ma­la sal­lii pa­han?
En­sin huo­not uu­ti­set. Tai­ta­vat näyt­te­lijät kär­sivät elo­ku­van ää­ni­tek­nii­kan on­gel­mis­ta. Mu­siik­ki ja efek­tit ko­ros­tu­vat, mut­ta mo­ni rep­liik­ki jää epä­selväk­si jo­ko hen­kilöoh­jauk­sen ar­ki­rea­lis­tis­ten pai­no­tus­ten, me­to­dinäyt­te­le­mi­sen tai pu­heen epä­ta­sa­pai­noi­sen mik­saa­mi­sen tu­lok­se­na. Näin kes­kus­te­lu vai­kut­taa lat­teal­ta ja vai­keut­taa seu­raa­mis­ta, kun pu­hut­tu in­for­maa­tio ei vä­li­ty.
Jen­ni Ba­ner­jee, oh­jaa­jan ny­kyi­nen tyttöystävä, saa Har­junpään po­lii­si­kol­le­ga Oner­va­na pal­jon val­ko­kan­ga­sai­kaa. Kä­si­kir­joi­tuk­sel­li­ses­ti Oner­va jää si­vu­roo­liin toi­sin kuin Leh­to­lan tv-e­lo­ku­vas­sa Tii­na Ly­min esittämä ak­tii­vi­sem­pi Oner­va. Ba­ner­jeen Oner­va on puet­tu mus­taan nah­kaan, pi­ki­mus­tis­sa hiuk­sis­sa ly­hyt, geo­met­ri­nen leik­kaus. Hän se­koit­taa kah­vin­sa­kin teräa­seel­la. Lis­beth Sa­lan­der on jo teh­ty, jo­ten mik­si tämä ko­ti­mai­nen B-luo­kan ver­sio? Har­mi, sillä Ba­ner­jee näyt­ti juu­ri äs­kettäin ky­kynsä Saa­ra Can­tel­lin Koh­taa­mi­sis­sa.
Jo­han­nes-kos­ta­ja
Sam­po Sar­ko­lan Jo­han­nes-kos­ta­ja näyttäy­tyy ylä­ruu­mis pal­jaa­na ja märkänä suih­ku­ver­hon ta­kaa. Ro­bert De Ni­ron ta­tuoi­tu tap­pa­ja fil­mistä Ca­pe Fear on jo kli­see eikä mal­li so­vi symp­pik­sel­le suo­ma­laisnäyt­te­lijäl­le, jo­ka muis­tut­taa sa­dis­ti­tap­pa­jaa pi­kem­min pie­nen ruot­sa­lai­sen seu­ra­kun­nan nuo­ri­so­työn­te­kijää. Jo­han­nek­sen ta­kin hup­pu on väl­jim­piä sit­ten Me­ryl St­ree­pin Rans­ka­lai­sen luut­nan­tin nai­ses­sa käyttämän. Mie­leen tu­lee myös Star War­sin pää­kon­nan munk­ki­look. Liioit­te­lu tyy­pit­te­lyssä kään­tyy koo­mi­sek­si, eikä kon­nan käytös vai­ku­ta loo­gi­sel­ta edes omas­sa har­hai­suu­des­saan. Mik­si Jo­han­nes näyttäy­tyy aluk­si vää­riä kei­no­ja käyttävänä heik­ko­jen aut­ta­ja­na ja pe­las­ta­ja­na, mut­ta ru­peaa­kin yhtäk­kiä te­kemään pa­haa kum­mal­li­sen, pi­kakä­si­kir­joi­te­tun psy­ko­pa­to­lo­gi­sen kom­mer­ven­kin vuok­si? Us­kot­ta­vuus ka­ri­see.
Har­junpää ja pa­han pap­pi jäl­jit­te­lee lii­kaa Finc­he­rin klas­sik­ko Sei7emää, jo­pa raa­pu­tuk­se­na vä­ri­se­viä al­ku­teks­tejä myö­ten. Sil­ti Saa­re­la on syn­nynnäi­nen vi­sua­lis­ti ja osaa tehdä la­ji­tyyp­pie­lo­ku­vas­ta­kin pai­koi­tel­len hy­vin kieh­to­van.
Saa­re­lan fil­min pää­valt­ti on va­kuut­ta­va Pe­ter Franzén Har­junpäänä. Näyt­te­lijä elää, kas­vaa ja muun­tau­tuu luo­vas­ti pait­si ta­ri­nan mit­taan, myös yk­sittäis­ten otos­ten sisällä hyp­noot­ti­sen van­git­se­vas­ti. Har­junpää on Franzé­nin pa­ras roo­li sit­ten Koi­ran­kyn­nen leik­kaa­jan ja an­sait­si­si kyllä Jus­si-pal­kin­toeh­dok­kuu­den. Franzén ja Iri­na Björk­lund ovat hie­no­ja esittä­jiä erik­seen­kin, mut­ta eri­tyi­sen vai­kut­ta­via yh­dessä. To­sielämän pa­ri­suh­de luo taus­ta­ta­ri­nan, eikä so­vi unoh­taa elo­ku­val­lis­ta jat­ku­vuut­ta, oli­vat­han näyt­te­lijät pää­pa­ri Saa­re­lan oh­jauk­ses­sa jo nuo­ri­na Ru­kajär­ven tiessä.
Nuo­ret saa­vat ta­ri­nas­sa ti­laa. Nuo­ruu­den odot­ta­vat mah­dol­li­suu­det ja ke­hi­tyk­sen häi­riin­ty­mi­nen ovat tär­keä tee­ma. Hyväo­sai­sia, heik­ko­ja ja hai­rah­tu­nei­ta tei­nejä Har­junpäässä il­mentävät kos­ket­ta­vas­ti Sa­ga Sar­ko­la ja Ro­sa Sa­lo­maa Har­junpään tyttä­rinä sekä Nii­lo Syväo­ja ja Vil­le Sak­se­la nuo­ru­kai­si­na. Herkäs­ti Saa­re­la huo­mioi myös huo­nos­ta van­hem­muu­des­ta kum­pua­vat Ro­ni Rik­ko­sen ja Tii­tus Ran­ta­lan hah­mot­ta­mat lap­si­koh­ta­lot. Si­vu­roo­leis­sa esiin ko­hoaa Tom­mi Kor­pe­lan ta­tuoi­tu ri­kol­lis­rent­tu. Häntä so­pii­kin ku­va­ta ylä­ruu­mis pal­jaan ta­tuoin­tei­neen – Kor­pe­lan raa­mit kestävät sen kyllä.
Ku­vaa­ja Rau­no Ron­kai­nen to­teut­taa vai­kut­ta­via nä­kyjä in­tii­meistä kas­vo­tut­kiel­mis­ta muis­tois­sa ohi­kiitä­viin ju­niin – po­jan juok­su il­ta-au­rin­gon­heh­kuis­ta liik­ku­vaa ju­naa vas­ten — ja rat­kai­su­het­kien syn­kei­siin kel­la­ri­puu­tar­hoi­hin – elävä vä­ri­lois­to vas­ta­koh­ta­na sar­ja­mur­haa­jan kal­mis­tol­le. Jou­ko Puo­lan­to nähdään vain ta­kau­tu­mis­sa psy­ko­paa­tin isänä, mut­ta vä­ki­vah­van us­kot­ta­va­na kai­kes­sa kar­meu­des­saan. Ben Mer­ce­rin leik­kaus on myös avain­te­kijä elo­ku­van van­kas­sa vi­suaa­li­suu­des­sa.
F­rag­men­taa­ri­nen fil­mau­so­te on sekä ki­rous että siu­naus. Nor­mi­pi­tuu­teen näh­den Joen­suun ro­maa­nin ai­hel­mia hau­ka­taan lii­kaa. Ny­kivä pa­las­te­lu otos­ten sisällä häi­rit­see ja koh­taus­ten kes­kit­tymätön rau­hat­to­muus tun­tuu kat­so­jan aliar­vion­nil­ta, eten­kin alus­sa. Mut­ta kär­siväl­li­syys pal­ki­taan. Har­junpään per­heen vas­toinkäy­mi­set ris­tey­tyvät etään­ny­tet­tynä­kin ta­kau­tu­ma­pa­la­pe­linä pa­kah­dut­ta­vas­ti.
Saa­re­lan oh­jaa­ma­na pie­noi­nen rat­kai­suyllä­tys – Ron­kai­sen ku­vauk­sen ja Mer­ce­rin leik­kauk­sen sä­kenöivän yh­teis­työn sa­toa se­kin – tar­joaa ta­ri­nan po­lii­sil­le sit­ten­kin kat­har­sik­sen ko­ke­muk­sen ja per­heel­le mah­dol­li­suu­den erään­lai­seen on­nel­li­seen lop­puun. Voi­si jo­pa aja­tel­la, että vi­ra­no­mais­ten toi­min­ta tässä hei­jas­taa sitä oi­keuskä­si­tystä, poeet­tis­ta oi­keut­ta, mikä ul­ko­mai­sen elo­ku­van Os­ca­rin saa­nees­sa ar­gen­tii­na­lai­ses­sa Kat­see­seen kät­ke­tyssä oli juo­ne­na val­lal­la, mut­ta vi­nou­tu­nees­sa muo­dos­sa. (HB)
30/11/2010

Tekijät

Ohjaaja: Olli Saarela
Pääosissa: Peter Franzen Irina Björklund Sampo Sarkola
Tarina: Leo Viirret (Matti Yrjänä Joensuun romaanista)
Kuvaus: Rauno Ronkainen
Musiikki: Tomi Malm Jyrki Rahkonen

Tekniset tiedot

Formaatti: Kino
 
Vuosi: 2010Kesto: 107 minuuttia
Julkaisija: Nordisk Film 
  
 
Ikäraja:
(15)
Kielletty alle 16-vuotiailta. Ennen vuoden 2012 ikäraja­merkintä­uudistusta tämän julkaisun ikäraja oli 15 vuotta.
VET: A-70934  

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Nordisk Film) ellei toisin mainita.

Kuvat

Etsitkö tärppejä?

Jos pidät tästä elokuvasta saatat myös olla kiinnostunut näistä. Lisää samojen tekijöiden elokuvia löydät klikkaamalla tekijän nimeä edellä.
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy