Hämmäs­tyttävän ylistä­viä ar­vioi­ta maail­mal­ta kerän­nyt ko­me­dia mor­sius­nei­dois­ta, jot­ka lä­pikäyvät omaa kau­heaa kank­kus­taan yh­den häi­den al­la. Al­ko­ho­lin läträä­mi­sestä ei ole ky­se, mut­ta il­man sitä­kin ka­ve­ri­po­ruk­ka tun­tuu löytävän kaik­ki alem­muu­den ti­lat yhtä hy­vin kuin ör­veltävät mie­het muis­sa elo­ku­vis­sa. Ta­sa-ar­voa ehkä, mut­ta odo­tet­tu len­no­kas ko­me­dia tämä ei va­li­tet­ta­vas­ti ole.

Ta­pah­tu­mien kes­kiössä on An­nie (K­ris­ten Wiig), jon­ka elämä tun­tuu löytävän yh­den poh­ja­kos­ke­tuk­sen toi­sen­sa jäl­keen. Vii­mei­nen niit­ti on kun ystävän häi­den al­la yk­si muis­ta mor­sius­nei­dois­ta yrittää päästä kaa­sok­si kaa­son pai­kal­le ja omia hä­nen van­him­man ystävänsä. Tästä al­kaa ki­vu­liai­den ti­lan­tei­den vä­rittämä rap­pio­ral­li, jo­ka kui­ten­kin ko­me­dial­li­ses­ti jää vai­vaan­tu­neek­si ja jun­naa­vak­si. Ku­lu­nut huu­mo­ri pe­rus­tuu pääo­sin vää­riin reak­tioi­hin ja suus­ta pääs­tet­tyi­hin sam­ma­koi­hin — yh­den hah­mon osal­ta myös ylettömään suo­ra­pu­hei­suu­teen — mut­ta kaik­ki ai­tous ja len­nok­kuus puut­tuu. Kil­pa­kaa­so­jen pu­he on ko­me­dial­li­ses­ti ko­ko elo­ku­van syn­kin het­ki, mut­ta muu­toin­kin vit­sien ha­ta­rat punch­li­net on ve­ny­tet­ty ai­van liian pitkäk­si. Yri­tys on ko­va, mut­ta ener­gia ei vä­li­ty.

A­me­rik­ka­laisk­rii­ti­kot ovat sil­ti tästä pitä­neet, jos­kin useim­mat tun­tu­vat myöntävän kol­men tai neljän täh­den tu­le­van jon­kin­lai­sis­ta ul­koi­sis­ta an­sios­ta ku­ten is­tu­vuu­des­ta ajan­koh­taan tai van­ho­jen muis­to­jen kir­voit­ta­mi­ses­ta. Har­mi­ton­ta pe­rushömppää tämä tie­tys­ti on, jo­ten ei tästä ole mah­do­ton­ta pitää, mut­ta jon­kin­lais­ta oma­peräi­syyttä ja eloi­suut­ta oli­si sil­ti toi­vo­nut.