Yli 10 800 arvostelua
Uusia arvosteluita tuon tuosta.
Kaikki parhaat.
Kino

John Carter

Elokuva

Pelkä­sin pa­hin­ta.

Pelkä­sin pa­hin­ta. Yllät­tyin myön­tei­ses­ti.
John Car­ter –e­lo­ku­va ta­voit­taa tär­keimmän, oi­kean tun­nel­man. Sik­si myös mo­ni van­nou­tu­nut fa­ni toi­voak­se­ni an­taa mo­net puut­teet an­teek­si.
Muu­ta­ma viik­ko me­ni, en­nen kuin us­kal­sin mennä kat­so­maan, mi­ten Mar­sin so­ta­val­tis John Car­ter vi­lah­taa lap­suu­den­muis­tois­ta aja­tuk­sen voi­mal­la elo­ku­va­teat­te­rin kol­miu­lot­tei­sel­le val­ko­kan­kaal­le.
Luin vuon­na 1970, seit­sen­vuo­tiaa­na, en­simmäi­sen Tint­ti-sar­ja­ku­va­ni Len­to 714 ja he­ti perään Ed­gar Ri­ce Bur­rough­sin Mar­sin san­ka­ri –­ro­maa­nin. Ko­ke­muk­sia voi oi­keas­taan ver­ra­ta vain vuo­siin 1973-1975, kun ah­min sa­maan ta­paan Tol­kie­nin Ta­ru Sor­mus­ten her­ras­ta.
Enpä tain­nut ol­la ai­noa, sillä näin te­ki var­mas­ti val­tao­sa nyt vii­si­kymp­pi­sistä seik­kai­lunnälkäi­sistä suo­ma­lai­sis­ta. Vas­taa­va Bur­roughs-buu­mi vil­lit­si 1920-lu­vul­la To­ve Jans­so­nin muis­tel­mien to­dis­ta­ma­na. Sar­ja­ku­va­piirtäjä Ka­ri Leppä­nen ker­too sa­maa 1950-lu­vus­ta.
Täl­lai­nen pai­no­las­ti on lii­kaa oli elo­ku­va­te­kijä sit­ten ku­ka ta­han­sa. Ste­ven Spiel­ber­gin Tint­ti oli suu­ri pet­ty­mys, kos­ka hie­non Yk­si­sar­vi­sen sa­lai­suus –al­bu­min tär­kein unoh­tui: hie­nos­tu­nut tun­nel­ma. Jos kak­si adhd-koh­taus­ta eli me­ri­tais­te­lu ja ta­kaa-a­jo oli­si­vat jää­neet te­kemättä, oli­sin ehkä an­ta­nut an­tek­si. En­si-il­ta-ar­vos­te­li­jat suit­sut­ti­vat tästä huo­li­mat­ta.
And­rew Stan­to­nin oh­jaus John Car­te­ris­ta te­kee yhtä suu­ria har­ha-as­ke­lia, mut­ta ta­voit­taa tär­keimmän: Bur­rough­sin luo­man vik­to­riaa­ni­sen ajan vii­mei­sen henkäyk­sen ja pulp­lu­ke­mis­to­jen viat­to­man lap­se­no­mai­sen hen­gen ja tun­nel­man. Sik­si oh­jaa­ja And­rew Stan­ton saa an­teek­si kaik­ki kököt rat­kai­sun­sa, toi­sin kuin Spiel­berg. En­si-il­taa ar­vioi­neet taas eivät pitä­neet. Tähän me­ka­niik­kaan täy­ty­nee sit­ten tot­tua.
Bur­rough­sin en­simmäi­nen ro­maa­ni Mar­sin san­ka­ri (P­rin­cess of Mars, 1912, Mar­sin prin­ses­sa en­si­pai­nok­ses­saan Suo­mes­sa) ei suin­kaan ol­lut sar­jan pa­ras. Vas­ta seu­raa­vat Mar­sin ju­ma­lat ja Mar­sin so­ta­val­tias loi­vat ta­sa­pai­noi­sen va­hin­ko-t­ri­lo­gian, jo­ka nou­si maail­mal­la Ray Brad­bu­ryn ja meillä pro­fes­so­ri An­to Lei­ko­lan ylis­tyk­sen an­sios­ta sci­fi­fan­ta­sian merk­ki­teok­sek­si lo­pul­ta vas­ta muu­ta­ma vuo­si­kym­men sit­ten.
E­lo­ku­van kä­si­kir­joi­tuk­ses­sa uh­ra­taan kym­me­niä mi­nuut­te­ja sii­hen, mitä san­ka­ril­le ta­pah­tui en­nen kuin hän jou­tui apas­sien ta­kaa-a­ja­ma­na ari­zo­na­lai­seen luo­laan, mistä joh­ti mys­ti­nen ast­raa­li­ta­son yh­teys jo­kai­sen so­ti­laan ni­mik­kop­la­nee­tal­le. Se on pu­nai­se­na heh­ku­va so­dan sym­bo­li Mars. Yri­tim­me pik­ku­poi­ka­na sitä Car­te­rin ta­paan tai­vaal­ta tih­rus­tel­la, mut­ta em­me me mitään näh­neet. Tai­taa nä­kyä pa­rem­min län­ti­siltä mail­ta.
Jo­ka ta­pauk­ses­sa to­del­li­nen elo­ku­va al­kaa vas­ta “­sen­se of won­der” –o­siol­la, kun Car­ter kaa­tui­lee ke­vyen pai­no­voi­man yllättämänä Mar­sin hiek­kai­sel­la pin­nal­la. Tär­keä vih­rei­den thar­ki­lais­ten hau­to­ma­lai­tos­koh­taus on to­teu­tet­tu mai­nios­ti. It­se asias­sa juu­ri tämä kaik­kein vai­kein osio on teh­ty elo­ku­vaan par­hai­ten: kol­me met­riä kor­kei­den Mar­sin vih­rei­den mies­ten ja nais­ten mu­ka­nao­lo muut­tuu ih­mee­no­mai­ses­ti ta­kuuk­si kai­ken toi­mi­vuu­des­ta.
He­ti kun siir­rytään pu­nais­ten ih­mis­ten saa­ti val­koi­hois­ten ther­nien pa­riin, al­kaa tök­kiä ja hau­ko­tus nous­ta rin­nas­ta. On­nek­si leik­kaus­vai­hees­sa tämä on ha­vait­tu, ja pa­luu mui­nai­siin kau­pun­kei­hin lei­ka­taan sisään kuin har­mi­tel­len muun ma­te­riaa­lin tyl­syyttä.
Ro­maa­nis­sa huu­mo­ria ja läm­pi­miä tun­tei­ta ab­sor­boi­nut pai­kal­li­nen koi­ra, us­kol­li­nen Woo­la, on to­teu­tet­tu tyy­likkääs­ti. Sitä vas­toin mui­den otus­ten esit­te­lyyn oli­si voi­nut pa­nos­taa enemmän. Bur­rough­sin kir­jo­jen viehä­tys on juu­ri näissä en­si­koh­taa­mi­sis­sa oli­vat ky­seessä sit­ten Tar­za­nin kis­saeläi­met, Pal-Ul-Do­nin hir­mu­lis­kot tai Pel­lu­ci­da­rin ma­ha­rit. Elo­ku­vas­sa oli­si ol­lut pai­kal­laan ker­toa vih­rei­den iso­jen thoa­tien ja pu­nais­ten ih­mis­ten pik­kut­hoa­tien omi­nai­suuk­sis­ta ja erois­ta. Mai­niot val­koi­set api­nat­kin tu­le­vat kuin tyhjästä, ja hur­jat mar­si­lais­lei­jo­nat bant­hit mai­ni­taan kuin tii­se­rinä jat­ko-o­sas­ta, jo­ta tus­kin kos­kaan tu­lee­kaan.
Tässä vai­hees­sa esiin nou­see toi­nen di­lem­ma ja pa­ra­dok­si: san­ka­ri­pa­ri (Tay­lor Kitsch ja Lynn Col­lins) ei luo oi­keaa tun­nel­maa, jo­hon elo­ku­van vah­vuus pe­rus­tuu. Car­ter oli klas­si­nen, jy­kevä­leu­kai­nen ja er­rolf­lynnmäi­nen san­ka­ri, ei mikään haa­vei­li­ja, ku­ten Bur­roughs­kin jos­kus äräh­ti ho­vi­ku­vit­ta­jal­leen J. Al­len St. Joh­nil­le. De­jah Tho­ris taas, niin, hän oli kau­niim­pi, nai­sel­li­sem­pi ja su­loi­sem­pi kuin ku­kaan. Prag­maa­tik­ko sa­noo tässä koh­taa näin: bud­jet­ti aset­taa ra­jan­sa.
Car­ter oli sa­man pul­pa­jan san­ka­rin Zor­ron ta­paan saa­nut klas­si­sen miek­kai­luo­pin. Rat­suväen­mie­kal­la saa­tu ko­ke­mus ei siis ol­lut ky­seessä. Sillähän etupäässä ha­kat­tiin maan­ma­to­sia, eikä juu­ri­kaan miek­kail­tu. Ro­maa­neis­sa miek­kai­lu oli miek­kai­lua. Pitkällä mie­kal­la ja ly­hyellä. Nyt tais­te­luis­sa käväistään jär­kyttä­villä tor­ra­koil­la viiltämässä kuin sa­mu­rai­ta­ri­nois­sa tai tyy­dytään hak­kaa­maan kuin co­na­neis­sa. Pis­to­ja, väistöjä tai tor­jun­to­ja ei tun­ne­ta. Ko­ko la­jin hie­nos­tu­nei­suus on ka­teis­sa.
Yhtä tär­keä ko­ko­nai­suus on se, mi­ten sa­la­peräi­sellä kah­dek­san­nel­la sä­teellä lentävät aluk­set on suun­ni­tel­tu. Yh­den­mie­hen aluk­sis­ta suu­riin ris­tei­lijöi­hin ne tun­tu­vat hy­vin au­tent­ti­sil­ta kir­jan ker­to­maan ver­rat­tu­na. Jo­pa hie­man lap­sel­li­sel­ta tun­tu­va ther­nien jo­dan­ga­lai­sil­le an­ta­ma tu­hoa­se tun­tuu tu­tul­ta sar­jan myö­hem­mistä ro­maa­neis­ta, jois­sa me­no yl­tyi ai­ka­moi­seen mie­li­ku­vi­tuk­sen­len­toon nä­kymättömäk­si te­kevän vii­tan, jät­ti­mag­nee­tin, me­tal­lin­su­la­tussä­teen, luu­ran­ko­mies­ten, ai­vo­ki­rur­gian, syn­teet­tis­ten mies­ten ja jät­tiläis­ten pa­ris­sa.
Kuu­los­taa­ko tu­tutl­ta? Var­mas­ti. Kaik­kia näitä kek­sintöjä on su­rut­ta hyö­dyn­net­ty sen sa­dan vuo­den ajan kuin Car­ter-e­lo­ku­vaa on saa­tu odot­taa. Il­miö on sa­ma kuin rock­mu­sii­kis­sa. Pret­ty Things te­ki maail­man en­simmäi­sen roc­koop­pe­ran hy­vissä ajoin en­nen The Whon Tom­mya. Jäl­kimmäi­nen kui­ten­kin jul­kais­tiin aiem­min Yh­dys­val­lois­sa, missä Pret­ty Thing­sien S.F. Sor­row tuo­mit­tiin pla­giaa­tik­si. Sa­maan lan­kaan on men­nyt mo­ni John Car­ter –e­lo­ku­vas­ta kir­joit­ta­nut.
Bur­rough­sin yh­deksä­no­sai­nen ro­maa­ni­sar­ja vai­kut­ti jo 1929 Buck Ro­gers-sar­ja­ku­vaan ja seu­raa­van vuo­si­kym­me­nen Flash Gor­do­niin. Täh­tien so­ta on pal­jon vel­kaa ai­van muil­le kuin Geor­ge Lu­ca­sin omil­le ideoil­le. Lop­pu­tu­los kui­ten­kin rat­kai­see.
Luu­len­pa, että klas­si­sen poi­kien seik­kai­lu­ta­ri­nan ystävät pitävät tästä John Car­te­ris­ta. Var­sin­kin, kun kol­miu­lot­tei­suus toi­mii poik­keuk­sel­li­sen hy­vin. Mi­nul­le se on yhä enemmän­kin ra­si­te kuin ilo.
John Car­ter oli Dis­neyl­le kai­ke­ti sen ver­ran ta­lou­del­li­ses­ti huo­no pro­jek­ti, et­tem­me luul­ta­vas­ti näe ther­nien pyhän Is­suk­sen hä­viötä tai pää­se su­kel­lus­lai­val­le, jo­ka pai­nuu syväl­le mus­tien me­ri­ros­vo­jen sa­la­peräi­seen tu­ki­koh­taan Mar­sin ju­ma­lien mu­ka­na. Jää nä­kemättä Mar­sin ne­ro, kas­vi-ih­mi­set ja Ju­pi­te­rin luu­ran­koih­mi­set.
Luul­ta­vas­ti tämä siirtää myös en­simmäi­sen al­ku­peräistä kir­jai­li­jaa kun­nioit­ta­van Tar­za­nin to­teu­tu­mi­sen elä­ke­vuo­sie­ni tuol­le puo­len.
Kä­si­kir­joit­ta­jil­la on kroo­ni­nen tar­ve muut­taa ta­ri­naa rat­kai­se­vil­ta osil­taan. Yk­si yh­teen on ty­pe­ryyttä, mut­ta mik­si ai­na muu­te­taan hyvää huo­nok­si? Oli­kin mu­ka­va seu­ra­ta, kuin­ka elo­ku­van lop­pu­rat­kai­su vain pa­ran­si Car­te­rin ta­ri­nan myy­ti­no­mai­suut­ta, vaik­ka se ei pe­rus­tu­kaan Bur­rough­sin ma­te­riaa­liin. Se kui­ten­kin kun­nioit­taa kir­ja­sar­jan al­ku- ja jäl­ki­sa­no­ja, jois­sa kir­jai­li­ja loi to­tuu­den il­luu­sion muis­tel­les­saan setäänsä ja jo­pa ta­va­tes­saan san­ka­rin­sa.
Jos kui­ten­kin kä­vi­si niin, että Tar­zan ko­ki­si uu­den tu­le­mi­sen, tar­za­neis­sa riittää Mar­sin sar­jaan ver­rat­tu­na huo­noa ma­te­riaa­lia yl­lin kyl­lin. Mars-kir­jois­ta oi­keas­taan vain vii­mei­nen, kir­jai­li­jan po­jan teh­tai­le­ma Mar­sin jät­ti on keh­no te­ke­le. Ja sen­kin toi­nen puo­li­kas, Bur­rough­sin it­sensä te­kemä, on yk­si par­hais­ta. Tar­za­neis­ta puo­les­taan en­simmäi­nen on hyvä, sit­ten seu­ra­si muu­ta­ma koh­tuul­li­nen. “­Ja­nen pe­las­tus” –t­ri­lo­giak­si omaeh­toi­ses­ti mieltämä­ni Talt­tu­ma­ton Tar­zan/­Kau­hea Tar­zan/­Tar­zan ja kul­ta­lei­jo­na (1919-1923) on mah­ta­vaa luet­ta­vaa edel­leen­kin.
Su­ju­va vas­taa­not­to to­ki vaa­tii lap­sen­mie­li­syyttä, ehkä hie­man pii­levää ro­man­tik­koa ja nos­tal­gian kai­puu­ta­kin. Sa­ma kos­kee tätä John Car­ter –e­lo­ku­vaa. Odo­tan jo in­nol­la BD 3D -ver­sio­ta. (PS)
06/04/2012

Traileri

Tämä video on ehkä jo poistettu YouTube:sta. Kokeile kuitenkin?

Tekniset tiedot

Formaatti: Kino
 
Vuosi: 2012Kesto: 133 minuuttia
Julkaisija: Disney 
  
 
Ikäraja:
(12)
Kielletty alle 12-vuotiailta. Ohjelman saa luovuttaa vain 12 vuotta täyttäneelle.
    

© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu. Arvostelun yhteydessä esitettyjen kuvien oikeudet kuuluvat julkaisijalle (Disney) ellei toisin mainita.

Kuvat

Lynn Collins on Dejah Thoris
Lynn Collins on Dejah Thoris
© Heinäpään Viestintä Oy ja MetaVisual Oy. Tämän arvostelun ja mediatiedostojen kopiointi on kielletty. Linkitys tälle sivulle on sallittu.
Toteutus:MetaVisual CMSSuunnittelu:MetaVisual OyMobiiliversioNormaaliversioKirjaudu sisään© 2000 - 2024 Heinäpään Viestintä Oy, MetaVisual Oy