So­ta­lor­di ker­too lin­nan­her­ran (C­harl­ton Hes­ton) ikiai­kai­ses­ta oi­keu­des­ta va­ra­ta neit­syt­mor­sia­men nau­tin­taoi­keus hääyötä en­nen. Ih­me­tellä ta­paa täy­tyy, sillä näin syn­tyi pal­jon ka­pi­na­hen­ki­siä gee­nejä rah­vaan pa­riin. Il­man lain suo­mia oi­keuk­sia ta­pah­tu­nut tal­li­mes­ta­rien ja kir­kon­mies­ten päin­vas­tai­seen suun­taan ta­pah­tu­nut pal­ve­lu puo­les­taan huo­mat­ta­vas­ti pa­ran­si aa­te­lis­ton pe­rimää.

Tällä ker­taa yk­si yö ei riitäkään, mikä es­ka­loit­taa ti­lan­teen so­dak­si vi­hat­tu­ja frii­siläi­siä vas­taan.

E­lo­ku­va on taus­tanäy­telmänsä (Les­lie Ste­vens: The Lo­ver, ikävä kyllä ei al­ku­peräi­nen nuor­ten­kir­ja) köm­pelön dia­lo­gin van­ki. Hämmäs­tyttävästä epä­ta­sai­suu­des­taan huo­li­mat­ta sen kui­ten­kin kat­soo mie­len­kiin­nol­la, kos­ka te­kijä­tii­mi yl­tyi hie­noon lauk­kaan pa­ri vuot­ta myö­hem­min Api­noi­den pla­neet­ta –k­las­si­kol­la. Voi vain ku­vi­tel­la, mi­hin oli­si yl­let­ty, jos oh­jaa­ja oli­si saa­nut tehdä suun­nit­te­le­man­sa puo­li tun­tia pi­dem­min ver­sion. Ai­koi­naan tämä edus­ti huo­mat­ta­van rea­lis­tis­ta kä­si­tystä kes­kiai­kai­sis­ta käyttäy­ty­mis­mal­leis­ta.