Ka­ri Ho­ta­kai­sen ro­maa­ni Juok­su­hau­dan­tie kä­sit­te­li tär­keää ta­buai­het­ta eli ny­ky­mie­hen on­gel­mia, kun vai­moil­le ei tun­nu mikään riittävän.

Ko­ti­rin­ta­ma­mies ei kos­kaan saa nais­ta tyy­tyväi­sek­si, vaik­ka lu­ki­si il­ta­sa­dut jo­ka il­ta ja loih­ti­si keit­tiössä ih­meitä. Tus­kin pää­hen­kilön pak­ko­miel­le, pien­ta­lo­kaan, oli­si muut­ta­nut asiaa. Maus­tee­na käy­tet­tiin so­tien pai­no­las­tia, pää­kau­pun­ki­seu­dun asun­to­po­li­tiik­kaa ja lä­heis­riip­pu­vuut­ta.

Hie­no­vi­rei­sen mus­tan huu­mo­rin käyttö on­tuu kui­ten­kin pa­han ver­ran ver­rat­tu­na elo­ku­van en­si-il­las­saan saa­maan vas­taa­not­toon. Ee­ro Aho jää vai­mon­sa Tii­na Ly­min ja me­huk­kai­den si­vu­hah­mo­jen (Ka­ri Väänä­nen asun­nonvä­littäjänä, Ee­va Lit­ma­nen po­lii­si­na) var­joon, pa­ra­dok­saa­li­ses­ti näyt­te­lijänä­kin roo­li­hah­mon­sa ta­paan.

E­lo­ku­van tee­mat on va­lit­tu kir­jai­li­jan toi­mes­ta niin osu­vas­ti, että elo­ku­vaoh­jaus jää selväk­si pet­ty­myk­sek­si. Klas­sik­ko jää Ho­ta­kais-e­lo­ku­vis­ta edel­leen ylittämättömäk­si.