Neljä Em­my-pal­kin­toa voit­ta­nut tv-sar­ja Ho­mi­ci­de poik­ke­si gen­rensä edus­ta­jis­ta ko­ros­ta­mat­to­mal­la rea­lis­ti­suu­del­laan. Tämä voi­si to­del­la ta­pah­tua.

Bal­ti­mo­ren ka­tu­ja häi­rit­sevät ri­kok­set ovat ar­ki­sen ikä­viä, mut­ta mus­ta huu­mo­ri aut­taa osal­li­sia ja sa­mal­la kat­so­jia ta­sa­pai­not­ta­maan tun­ne­ti­lo­ja.

Dia­lo­gi tun­tuu her­vot­to­mal­ta.

Kä­si­kir­joit­ta­jat pa­ni­vat selväs­ti pa­ras­taan. Po­lii­si­sar­jo­jen kli­seitä väl­tellään sin­nikkääs­ti, eivätkä ikävät po­mot tai kum­mal­li­set työ­ka­ve­rit tun­nu pu­res­kel­lun nars­ku­tel­luil­ta. Ja nämä tyy­pit to­del­la­kin ovat eri­koi­sia rat­kais­tes­saan ri­kok­sia, jot­ka to­dis­ta­vat elävän elämän ih­meel­li­syyk­siä. Bar­ry Le­vin­son oh­ja­si avaus­jak­son, eivätkä muut­kaan ol­leet mitään vas­ta-al­ka­jia.