Kol­man­nen kau­den myötä ihail­ta­van de­ka­dent­ti kir­jai­li­jam­me Hank Moo­dy (Da­vid Duc­hov­ny) pää­see ja­ka­maan osaa­mis­taan ylio­pis­to­leh­to­ri­na aloit­te­le­vil­le kir­jai­li­joil­le. Myös roo­lit yhä lä­hempänä ai­kui­suut­ta ole­van tyttä­ren yh-i­suk­ki­na ja avoin etä­suh­de ex-vai­mon kans­sa an­ta­vat kim­mo­ket­ta hen­ki­sel­le kas­vul­le. Lop­pu­tu­le­ma on taat­tua Hank­kia: näennäi­sen syväl­listä elämän­fi­lo­so­foin­tia ja vaih­te­le­van suo­ria po­kauk­sia, mo­lem­pia non-s­top­pi­na ja li­ki­main ta­samää­rin.

Kau­den en­simmäi­nen puo­lis­ko on täyttä rau­taa: tyy­likästä ja haus­kan poi­ka­mais­ta ku­jei­lua ai­kuis­ten maa­li­mas­sa ja ver­baa­liak­ro­baat­tis­ta sa­nai­lua vain niin kuin teräväs­ti kä­si­kir­joi­te­tus­sa sar­jas­sa on mah­dol­lis­ta. To­sielämän kans­sa tällä ei tar­vit­se ol­la mitään te­ke­mistä, vaik­ka pai­koin ri­vien vä­listä voi­si lu­kea jo­ta­kin syväl­listä­kin elämän luon­tees­ta.

Har­mil­li­ses­ti toi­nen puo­lis­ko tun­tuu osu­van juok­su­hiek­kaan ja ta­pah­tu­mat muut­tu­vat tur­han en­na­koi­ta­vik­si ja jo­pa "y­li­kir­joi­te­tuik­si". Kol­men ra­kas­ta­jat­ta­ren koh­taa­mi­nen mie­hen asun­nol­la on tar­koi­tet­tu len­nok­kaak­si, mut­ta mo­nen pal­lon jonglöö­rinäytös me­nee kaa­va­mai­sek­si ja pitkäk­si. Tämän en­co­re kak­sin­tais­te­lui­nen lässähtää niin ikään ikäväs­ti. Kau­den hui­pen­nus on kui­ten­kin teh­ty mu­siik­ki­vi­deo­mai­sen te­hok­kaas­ti, vaik­kei täy­sin su­la­vas­ti kau­den ta­pah­tu­mis­ta seu­raa­kaan.