Eihän tämä ole kuin kol­mentäh­den elo­ku­va, jos oi­kein tark­ko­ja ol­laan ja lii­ku­taan ylei­sellä skaa­lal­la, mut­ta vaa­ti­vas­sa la­ji­tyy­pissään tästä on vai­kea pan­na pa­rem­mak­si. Sik­si neljä täh­teä on pe­rus­tel­tu. Jo­pa kat­se­lu­ko­ke­muk­sen aloit­ta­mi­nen oli­si tun­tu­nut ylit­sekäymättömältä, jol­lei oh­jaa­jan pal­lil­la hei­lui­si it­se Guil­ler­mo del To­ro.

Jät­tiläis­ro­bot­ti-gen­re ei ole niitä ve­to­voi­mai­sem­pia. Trans­for­mers-hyö­kyaal­lon va­na­ve­dessä jo­pa van­hois­sa ja­pa­ni­lai­sis­sa To­ho-yh­tiön hir­viö­kamp­pai­luis­sa tun­tuu ole­van ai­na­kin nos­tal­gia­ve­tois­ta viehä­tystä.

Del To­ro käytännössä yh­distää la­ji­tyy­pin eri­lai­set pe­rin­teet ja te­kee sen mait­ta­van raik­kaal­la ta­val­la sekä kli­seitä väl­tel­len.

Maa­pal­loa ni­mittäin uh­kaa jäl­leen ker­ran ul­koa­va­ruu­del­li­nen vaa­ra, jo­ka tu­lee li­hak­si eri­lai­si­na jät­tiäis­hir­viöitä. Niitä tup­sah­te­lee man­ner­laat­to­jen vä­liin il­maan­tu­vas­ta por­taa­lis­ta. Ih­mis­kun­ta puo­lus­tau­tuu jät­tiläis­ro­bo­teil­la.

Mo­no­to­ni­suus väl­tetään, kos­ka sekä ro­bo­tit että kai­jut ovat kaik­ki per­soo­nal­li­sia, toi­sis­taan erot­tu­via. Tämä luo mels­kee­seen ta­jut­ta­vuut­ta myös kes­ki-ikäi­sel­le kat­so­jal­le. Tästä naut­tiak­seen ei myöskään tar­vi­ta vuo­si­kau­sien tie­to­ko­ne­pe­laa­mi­sen ko­ke­mus­ta.

E­lo­ku­va ei ota it­seään liian va­ka­vas­ti. Paa­tos­ta lä­hes­tytään, mut­ta siltä pe­las­tu­taan. Lop­pu­teks­tit kan­nat­taa sit­ten kat­soa lop­puun.