On­nis­tu­nei­ta uu­del­leenläm­mit­te­lyjä löy­tyy elo­ku­van sa­ral­la huo­mat­ta­vas­ti vä­hemmän kuin epäon­nis­tu­nei­ta. Api­noi­den pla­neet­ta –t­ri­lo­gia kuu­luu näi­hin en­sik­si mai­nit­tui­hin.

A­pi­noi­den pla­nee­tan syn­ty (2011) vas­ta­si jo vuo­den 1968 jät­ti­me­nes­tyk­sestä as­ti as­kar­rut­ta­nei­seen ky­sy­myk­siin mik­si ja mi­ten. Api­noi­den pla­nee­tan val­lan­ku­mous (2014) vält­te­li te­hok­kaas­ti mus­ta­val­koi­sia ase­tel­mia. So­ta api­noi­den pla­nee­tas­ta (2017) tyy­tyi aa­vis­tuk­sen kli­sei­seen kes­ki­tys­lei­ri­ku­vauk­seen ja toi­saal­ta su­ju­vaan seik­kai­luun. Ko­ko­nai­suus jät­ti kui­ten­kin hyvän jäl­ki­maun, sillä Il­mes­tys­kir­ja.­Nyt –­hen­ki­nen, ek­sis­ten­tia­lis­ti­nen bran­doi­lu maus­toi vii­meistä­kin osaa so­pi­vas­ti.

Tun­tuu siltä, että la­ji­tyy­pistä riip­pu­mat­ta par­haat elo­ku­vat pu­reu­tu­vat ih­mi­syy­den sy­vim­piin lai­na­lai­suuk­siin. Mik­si me olem­me sel­lai­sia kuin olem­me. Siitä oli ky­se jo Pier­re Boul­len al­ku­peräi­sessä ro­maa­nis­sa (La planè­te des sin­ges, 1963, Ou­ti Nyytäjän suo­men­nos Ota­val­le, 1964), vaik­ka sen ote oli elo­ku­via ke­peäm­pi ja sa­tii­rii­sem­pi. Miljöö­kin oli mo­der­nim­pi kuin vi­suaa­li­ses­ti feo­daa­li­ses­sa kaa­no­nis­sa, jon­ka Charl­ton Hes­to­nin täh­dittämä sar­ja aloit­ti. Kir­jas­sa­han api­nat suo­si­vat tweed-pu­ku­ja, aja­vat au­toa, lentävät len­to­ko­neil­la ja har­ras­ta­vat yk­si­tyi­siä ava­ruus­len­to­ja. On­nek­si kah­ta tai­teen­la­jia ei tälläkään ker­ral­la ympät­ty vä­ki­sin yk­si yh­teen. Kir­jas­sa­han se to­ki toi­mi eri­no­mai­ses­ti.