Wes An­der­so­nin tiu­kas­ti ko­reog­ra­fioi­tu elo­ku­va ker­too ta­ri­nan yk­sinäi­sistä ato­meis­ta elämän pet­ri-mal­jas­sa. Vuo­ro­vai­ku­tuk­sen eleet voi tässä las­kea jo­pa hi­taal­la sy­ty­tyk­sellä eikä kai­kes­sa tun­nu ole­van kuin näennäi­ses­ti jär­keä, mut­ta som­mi­tel­ma on vii­meistä piir­toa myö­ten viit­se­liäs ja omin­ta­kei­nen.

Tämä on kuin elo­ku­vien kiil­to­ku­va­kir­ja: elo­ton, mut­ta ko­koel­ma­na oi­keas­sa va­los­sa tar­kas­tel­tu­na ehkä oi­val­ta­va. Toi­ses­sa va­los­sa lop­pu­tu­le­ma jää pelkästään pitkä­ve­tei­sek­si ja sat­tu­man­va­rai­sek­si kol­laa­sik­si elot­to­mas­ti ase­tel­tu­ja ku­vi­tel­mia. Näyt­te­lijä­kaar­ti on jo­ka ta­pauk­ses­sa hulp­pea. Ar­voi­tuk­sel­li­nen ker­ron­ta pant­taa mer­ki­tyk­siään ja sot­kee se­kaan vielä vä­hintään yh­den me­ta­ta­son ta­pah­tu­mia. Vyyh­ti tar­joaa pal­jon pu­ret­taa­vaa kat­so­jal­le, mut­ta ai­na ei ole selvää, että tu­los on vai­van väär­ti.