Eläk­keel­le jää­nyt mu­sii­ki­no­pet­ta­ja Wi­nif­red kai­paa viih­dy­kettä. Lä­hi­pii­ri ei tar­tu van­han­her­ran huu­mo­rin kou­ke­roi­hin. Vii­mei­nen pia­no-op­pi­las­kaan ei jak­sa har­joi­tel­la.

Te­ko­ham­paat ja huo­nos­ti aset­tu­va pe­ruuk­ki an­ta­vat Wi­nif­re­dil­le uu­den per­soo­nan. Vain son­nus­tau­tu­nee­na voi va­pau­tua ih­mis­vel­voit­tei­den ras­kais­ta vel­vot­teis­ta, ta­sapäi­syy­den pai­no­las­tis­ta.

Isä-tytär­suh­de on ju­mit­tu­nut han­ka­laan ti­laan. Wi­nif­red päättää yllättää tyttä­rensä iloi­ses­ti tämän työ­pai­kal­la Bu­ka­res­tis­sa. Kau­nii­na tar­koi­tuk­se­na lie­nee par­sia ko­koon, mitä par­sit­ta­vis­sa on. Tytär työstää kii­rei­ses­ti so­pi­mus­ta tär­keän asiak­kaan kans­sa. Isän saa­pu­mi­sa­jan­koh­ta on työa­sioi­den ete­ne­mi­sen kan­nal­ta mah­dol­li­sim­man väärä. Var­sin­kaan kun isä ei ole ihan en­ti­sensä.

Isä­ni To­ni Erd­mann ei tar­kas­te­le kas­va­tuk­sel­li­sia epäon­nis­tu­mi­sia, päin­vas­toin kas­va­tus- ja kas­va­misp­ro­ses­si nähdään jat­ku­va­na. Vaik­ka isä pet­ty­neenä ha­vait­see tyttä­rensä kes­kit­tyvän ai­noas­taan uraan­sa, hän ei luo­vu­ta. Wi­nif­red tah­too pak­ko­miel­tei­ses­ti herättää jäl­ki­kas­vus­saan tun­tei­ta, jot­ka van­hem­pi ha­luaa it­sestään tois­tu­van.

Ma­ren Aden elo­ku­van esil­le­pa­no on omi­tui­nen, per­he­suh­ded­raa­ma kä­si­tellään äk­kivääräs­ti tum­mu­van huu­mo­rin kei­noin. Oh­jaa­ja pu­reu­tuu su­ku­pol­vien vä­li­sen ymmär­ryk­sen et­sintäp­ro­ses­siin sur­ku­hu­pai­sin esi­mer­kein, jättäen kat­so­jan tois­tu­vas­ti hämmäs­tyk­sen val­taan. Va­ka­va tee­ma ja näennäis­rea­lis­ti­nen ker­ron­ta ma­ku­loi­daan krei­si­ko­me­dias­ta re­vi­tyllä ku­vas­tol­la ja um­pi­kum­mal­lis­ten koh­taus­ten jat­ku­mol­la. Räi­keä kont­ras­ti te­kee elo­ku­va­ko­ke­muk­ses­ta poik­keuk­sel­li­sen.

Hah­mo­jen mo­niu­lot­tei­suus ja her­syväs­ti muun­tau­tu­va kas­vu­ta­ri­na pe­rus­te­le­vat lä­hes kol­mi­tun­ti­sen ko­ko­nai­suu­den. Sand­ra Hül­le­rin ja Pe­ter Si­mo­nisc­he­kin vä­li­nen suh­de se­lit­tyy lo­pul­ta vain ve­ri­si­teellä.

Isä­ni To­ni Erd­mann häi­rit­see mo­nil­la ta­soil­la, se pu­reu­tuu ihon al­le tois­tai­sek­si mää­rit­te­lemättömäk­si ajan­jak­sok­si. Epäi­li­sin tuon ajan­jak­son ole­van ih­mi­selämän mit­tai­nen. (VA)