I­ron Ma­nin toi­nen jat­ko-o­sa on luul­ta­vas­ti kaik­kien ai­ko­jen ta­sok­kain su­per­san­ka­ri­la­ji­tyy­pin tri­lo­gian päätös. Jos se sit­ten tähän jää.

Mar­ve­lin pe­rin­tei­den mu­kai­ses­ti tässäkään ei toi­min­ta lo­pul­ta ole pääo­sas­sa, vaan in­hi­mil­li­sen angs­ti­nen san­ka­ri, me­hevä ju­tus­te­lu, huu­mo­ri ja so­pi­vas­ti jo­pa Yh­dys­val­tain he­ge­mo­niaa kiu­soit­te­le­va ote. Toi­min­tae­lo­ku­vat ovat men­neet jo suu­ren ja näyttävän hengäs­tyttäväl­le puo­lel­le, mut­ta niin vain Iron 3 suo­riu­tuu tästä­kin. Räis­kettä riittää, mut­ta jo­pa nämä kaik­kein spek­taak­ke­li­mai­sim­mat, pa­kol­li­set koh­tauk­set on teh­ty luo­vas­ti.

Näyt­te­lijä­kaar­ti on kä­si­kir­joi­tuk­sen ja tek­ni­sen osaa­mi­sen ta­sal­la. Juon­ta ei kan­na­ta pal­jas­taa lii­kaa, mut­ta on haus­kaa, kuin­ka kli­sei­sestä ase­tel­mas­sa osa­taan luo­via. San­ka­ri jou­tuu koh­taa­maan ter­ro­ris­ti­joh­ta­ja Man­da­rii­nin, jo­ka an­taa kol­men koh­dan op­pi­tun­nin Yh­dys­val­tain pre­si­den­til­le.