Mic­hael Crich­to­nin tie­teisk­las­si­kon uu­del­leen­fil­ma­ti­soin­ti al­tis­taa maa­pal­lon ava­ruu­des­ta saa­pu­neel­le tap­pa­ja­vi­ruk­sel­le, jo­ka saa kaik­ki lä­hia­lueen ih­mi­set tap­pa­maaan toi­siaan. Ryhmä tie­de­mie­hiä luk­kiut­tuu pähkäi­lemään rat­kai­sua tut­ki­mus­kes­ku­seen, jo­ka on niin huip­pu­hie­no, että kun hen­kilö­koh­tai­ses­ta au­to­pe­sus­ta on ker­ran pääs­syt lä­pi voi kes­kit­tyä keit­te­lemään kah­via pu­heoh­jauk­sel­la ja ru­pat­te­le­maan men­neistä tie­to­ko­neen rat­koes­sa on­gel­maa taus­tal­la. Sek­sikästä pu­heoh­jaus­ta lu­kuu­not­ta­mat­ta kaik­ki pe­rus­tuu siis tiu­kas­ti to­del­li­suu­teen.

Kol­mi­tun­ti­nen tv-d­raa­ma päi­vittää Crich­to­nin ta­ri­naan ny­kypäivään löy­sin ran­tein, eikä il­man ajoit­tais­ta hölmöi­lyä, mut­ta tyy­likkään su­la­va­liik­kei­ses­ti. Tut­ki­joi­den jat­ku­va ren­toi­lu ve­sittää ehkä suo­ra­nai­sen jän­nit­teen syn­ty­mi­sen, mut­ta alus­ta as­ti vir­keän oloi­nen ta­ri­na avau­tuu tästä huo­li­mat­ta mie­len­kiin­toi­ses­ti. Myös näyt­te­lijä­kaar­ti And­re Braug­he­ris­ta Ben­ja­min Brat­tiin on hyvä. Sen si­jaan tuot­ta­ji­na hää­ri­nei­den Rid­ley ja To­ny Scot­tin kä­denjäl­keä on vai­kea nähdä.